torstai 11. kesäkuuta 2015

Kohtaus Hakaniemen rannassa

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus (2011).


Pari vuotta sitten THL julkaisi Jokelan ja Kauhajoen koulusurmia käsittelevän loppuraporttinsa. Siinä on vedetty yhteen kahden tutkimuksen tulokset tapahtumissa läsnä olleiden oppilaiden selviytymisestä ja heidän saamastaan tuesta. Raportin mukaan he tarvitsevat psykiatrista hoitoa monta vuotta. 

Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkeen kouluissa on tapahtunut useita yhteen ihmiseen kohdistuneita väkivallantekoja ja suoria tappouhkauksiakin. Yhteinen taustavaikuttaja kaikissa on se, että tekijät ovat olleet vuosia kiusattuina, syrjittyinä, ryhmän ulkopuolelle sysättyinä ja kaltoin kohdeltuina ilman, että kukaan olisi välittänyt. Se on hälyttävää. 

Tilanteen annetaan ajautua umpikujaan, ja vasta sitten, kun koulun portilla lepattaa kynttilämeri, aletaan puhua yhteisöllisyydestä, varhaisesta puuttumisesta ja ties mistä kauniista. Samaan aikaan pinnan alla on kehkeytymässä uusia purkauksia. Kukaan ei huomaa, ei kysy eikä kuuntele, koska ”meidän koulussamme ei kiusata”. Epätoivoon ajetut tappajat, Pekka-Eric ja Matti – rauha teidän muistollenne. Elämillänne olisi pitänyt olla muukin tarkoitus, kuin tulla varoittaviksi esimerkeiksi.

Kaikki tuo tuli mieleeni, kun luin loistavan tarinan lapsuudesta. Se, mitä kirjailija Hannu Mäkelä kertoo, voi rohkaista kenet tahansa, joka on tällä hetkellä kiusattuna koulussa tai työpaikalla, irtiottoon ja suureen muutokseen. 

Kiusaaja saa toimia rauhassa, jos niin halutaan

Hannu oli pikkupoika 1950-luvun Helsingin Kalliossa. Silloin asunnot olivat ahtaita ja perheissä paljon lapsia, niinpä heidät hätistettiin päiväksi ulos leikkimään eikä ennen iltaa ollut kotiin menemistä. Hannulle, kuten lapsille aina, kaverit olivat tärkeintä maailmassa eikä mikään voittanut tunnetta siitä, että oli toisten hyväksymä. Hannu oli joukon pienin ja heikoin, mutta sen korvasi hänen älynsä ja sanavalmiutensa. 

Korttelin poikien pomo oli häikäilemätön ja turhautunut lurjus, jolla oli tapana muksia Hannua niin, että tämä oli alati mustelmilla. Muut pitivät sitä luonnollisena, kukaan ei noussut vastaan, se nyt vaan oli niin. Siihenhän perustuu kiusaajan valta. Hannu roikkui kuitenkin mukana, koska hauskaa tekemistä riitti. 

Kerran pojat olivat Hakaniemen rannassa tutkimassa kevätjäiden kestävyyttä. Johtaja oli taas huonolla tuulella ja lähestyi Hannua keppi kädessään. Hannun mieleen iski äkkiä aivan uusi mahdollisuus: ”Tämä on väärin, ei enää hakkaamista!” Iso poika kävi häneen kiinni itsevarmasti virnuillen ja Hannun aivoissa takoi: ”Lyön takaisin!” Silmissä ryöppysi punaista ja mustaa, kun hän syöksyi uhkaajan kimppuun sellaisella vimmalla, että se yllätti kaikki. 

Hannu, heiveröisin kaikista, rusikoi hyökkääjää ja tuuppasi hänet lopuksi kumoon rannan jääsohjoon. Mitä teki ennen niin itseään täynnä ollut kiusaaja? Hän oli mitä oli: raukkamainen pelkuri. Typerästi vollottaen hän lähti vaatteet vettä valuen nilkuttamaan kotiin. Siitä lähtien Hannu sai olla rauhassa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti