maanantai 22. kesäkuuta 2015

Olisinpa uskaltanut elää

Bronnie Ware: Viisi viimeistä toivetta. Elä, älä kadu (2013)

Ihmismieli on sellainen, että nuorena pitää itseään kuolemattomana eikä suo ajatustakaan tuonpuoleiselle, ja aivan oikeinhan se onkin. Meidät on tarkoitettu elämään parhaan kykymme mukaan niissä olosuhteissa, joihin tällä kerralla saimme syntyä. Toisilla on kadehdittava taito elää juuri tässä hetkessä ilman huolta menneestä tai tulevasta. Meillä, jotka alamme olla niin sanotusti finaalissa tai haudan ja kuudenkympin välillä, kuten nuoret niin kauniisti sanovat, oma poismeno käy tietenkin silloin tällöin mielessä. 

Ikäluokkien vanhetessa on myös alettu keskustella hoitotestamentista, eutanasiasta, vanhuuden ihmissuhteista ja yksinäisyydestä. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä pohtia sitä, mitä australialainen saattohoitaja, Bronnie Ware, sanoo kirjassaan. Hän kyseli kuolevilta potilailtaan, millaisia tekoja ja tekemättä jättämisiä he katuivat eniten. Viisi asiaa nousi ylitse muiden. Ne olivat samalla heidän henkinen testamenttinsa meille, jotka tällä olemisen tasolla vielä jatkamme.

Olisipa minulla ollut rohkeutta elää niin kuin halusin, eikä muiden oletusten mukaan. Vastaajien ylivoimainen ykkönen oli toive, että heillä olisi ollut nuoresta lähtien voimaa elää omaa elämäänsä eikä sellaista, mitä muut heiltä odottivat. On valtavasti ihmisiä, jotka eivät viihdy ammatissaan, koska joku muu valitsi sen. Eihän se käy, että professorin poika opiskelee puusepäksi. Kulissien pystyssä pitäminen tekee elämästä raskaan ja turhauttavan. Mutta on niitäkin, jotka toteuttavat haaveensa ja rupeavat tekemään sitä, mistä ovat uneksineet. 

Olisinpa ilmaissut todelliset tunteeni. Potilaiden toiseksi yleisin toive oli se, että heillä olisi aikanaan ollut uskallusta osoittaa aidot tunteensa. Moni kieltää ne puhumalla muuta, kuin ajattelee tai salaamalla tuntonsa kokonaan. Usein syynä on pelko lähimmäisen loukkaamisesta, vaikka tämä olisi arvostanut nimenomaan rehellisyyttä kaikkein eniten. Niin kävi keuhkosyöpään sairastuneelle naiselle, joka kärsi tupakansavusta vuosikymmenet, koska aviomies tupakoi kotona. Loukkaamisen pelossa nainen ei ollut koskaan sanonut mitään.

Kunpa en olisi tehnyt koko ajan niin paljon töitä. Työriippuvaiset ajattelevat, että kun saavutan sen, minkä haluan, olen enemmän läheisteni kanssa. Vuodet kuluvat nopeasti eikä ”sitten kun” -aika tule koskaan, tai havahdutaan liian myöhään, kun välit puolisoon ja lapsiin ovat jo peruuttamattomasti etääntyneet. Varakas, hoitokodissa asuva mies, jonka lastenlapsetkin olivat unohtaneet, sanoi: ”Vaarana on, että odotamme koko ajan lisää arvostusta rahojemme tähden, emmekä huomaa, että se peittää tärkeimmät asiat: rakkaat ihmiset.”

Kunpa olisin hoitanut ystävyyssuhteitani paremmin. Niin kuin tiedämme, vaikeuksien tullen osa ystävistä häipyy luotamme, vain uskollisimmat jäävät. Heistä kannattaa pitää kiinni. Ihminen on usein niin tapoihinsa piintynyt, että vanhana on vaikeampi saada ystäviä, siksi nuorena solmitut ystävyydet ovat aarteita.

Olisinpa antanut itselleni luvan olla onnellinen. Ainainen syyllisyydentunne on tehokas pidäke onnellisuuden kokemiselle, ja se kuormittaa erityisesti naisia. Tyytymättömyys itseen ja ankara suhtautuminen omiin virheisiin sammuttaa ilon. Moni uskoo vilpittömästi, että onni riippuu siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Koska on mahdotonta miellyttää kaikkia, kannattaisiko olla mieliksi vain itselleen ja tehdä niin, kuin tuntuu oikealta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti