sunnuntai 7. elokuuta 2016

Toivo on parasta, mitä elämä voi antaa


Art Spiegelman: Maus (2003)
I Selviytyjän tarina

II Ja täällä vaikeudet alkoivat


Toivo on parasta, mitä elämä voi antaa


Kuvaukset, joissa ihminen selviytyy vaikeista olosuhteista laittamalla kaiken peliin, ovat kiehtovia. Niin tapahtuu todellisessa elämässä, mutta myös satujen draamankaaressa. Kertomukset ovat tapa oppia tuntemaan elämää ja ihmistä – käyttäytyminen on alue, joka on loputtoman kiinnostava, kuin löytöretki. Akateemikko Oiva Ketonen sanoi kauan sitten, että tiede ei tunne ihmisen psyykeä oikeastaan yhtään. Uskon sen.

Yksi tällainen tarina on tehty sarjakuvan muotoon. Päähenkilö on New Yorkissa asuva 1906 syntynyt Vladek Spiegelman, jonka elämästä kertoo hänen poikansa Art, sarjakuvapiirtäjä. Vladek ja hänen vaimonsa Anja ovat puolanjuutalaisia, ja he kuuluvat niihin harvoihin, jotka säilyivät hengissä holokaustista. Lähes kaikki heidän perheenjäsenensä murhattiin.

Pariskunta joutui piileskellessään tekemisiin niin pahojen kuin hyvienkin ihmisten kanssa. He kokivat satumaista onnea ja kauheita takaiskuja, mutta pääsivät eteenpäin kekseliäisyytensä avulla. Kun tulevaisuus näytti kaikkein mustimmalta, he löysivät aina pieniä toivonkipinöitä. Sodan jälkeen Spiegelmaneilla ei ollut enää kiinnekohtaa Euroopassa, niinpä he muuttivat Yhdysvaltoihin ja toteuttivat amerikkalaisen unelman ansaitsemalla suuren omaisuuden. 

Vakava aihe sarjakuvana


Art Spiegelmanin piirrosviiva on eloisaa, tyylilliset ideat yllättävät ja tarinan syvällinen inhimillisyys vetoaa. Sekin, mikä tuntuu mahdottomalta kuvata, on mahdollista; vaikka se, kun juutalainen haluaa naamioitua puolalaiseksi – silloin hänellä on sikanaamari. Ristiverinen Vladek ei näytä seemiläiseltä, sen sijaan Anjan, jolla on juutalaiset piirteet, on vaarallista liikkua päivällä ulkona. 

Paljon puhuva ratkaisu on ollut nähdä saksalaiset kissoina, puolalaiset sikoina, ranskalaiset sammakoina, ruotsalaiset poroina ja juutalaiset hiirinä. Ilkeän näköinen natsikissa pääkallokoppalakissaan on aika vaikuttava näky. Spiegelmanille on ehdotettu tarinan filmatisointia, mutta hän ei ole suostunut. 


Silmukka kiristyy

 
Etelä-Puolasta kotoisin ollut Vladek työskenteli ennen sotaa tekstiilimyyjänä ja tehtailijana. Hän avioitui Anjan kanssa ja heille syntyi poika Richieu. Saksalaiset hyökkäsivät Puolaan syyskuussa 1939, ja juutalaisten kohtalo oli sinetöity. Spiegelmanien omaisuus ryöstettiin ja heidät suljettiin ghettoon odottamaan lopullista ratkaisua. 

Koska he tiesivät, että ghettoon jääminen merkitsi tuhoa, he karkasivat arjalaiselle puolelle etsimään piilopaikkaa, jossa koko perhe voisi elää. Richieu-poika jäi odottamaan sukulaisnainen Toshan ja tämän kahden lapsen kanssa, mutta yhtäkkiä kaikki gheton asukkaat määrättiin kuljetettaviksi keskitysleirille. Tosha ei lähtenyt, sillä häntä kauhistutti ajatus, että lapset murhataan kaasukammiossa. Hänellä oli kaulaketjussa myrkkykapseli, jonka avulla hän tappoi lapset ja itsensä. 
  

Tatuoidut elämännumerot


Puola oli silloin ja on edelleen juutalaisvihamielinen maa. Silti toisinaan hyvyys pilkahti esiin. Eniten juutalaisia auttoi kuitenkin heidän eetoksensa, oma elämäntapansa. Juutalaista kulttuuria ovat sukurakkaus, toivo ja optimismi, selviytymistahto, joustavuus, neuvokkuus, älyn arvostus, epävarmuuden ja vainon kestäminen, tulevaisuuteen varautuminen säästäväisyydellä ja kielten opiskelulla. Kallein omaisuus on henkinen pääoma, eikä sitä voi takavarikoida. 

Artin kertomus vanhemmistaan on koskettavan surullinen, hyvin jännittävä ja hämmästyttävä eloonjäämistaistelu. Vladek oli poikkeuksellinen ihminen, jonka lannistumattomuus oli aivan käsittämätöntä Auschwitzin kaltaisessa paikassa. 

Vladek kertoi merkillisistä tapauksista, jotka vaikuttivat ratkaisevasti hänen kohtaloonsa. Alkuaikoina leirillä hän kerran istui nurkassa itkien nälissään ja kylmissään. Viereen tuli puolalainen katolinen pappi, joka kysyi itkun syytä. Pappi katsoi Vladekin tatuoitua käsivartta ja sanoi: ”Ensimmäiset numerot ovat 17, se on hepreaksi k´minyan tov, oikein hyvä enne. Koko numerosarja yhteenlaskettuna tekee 18 ja se on chai, elämännumero.” Sanat valoivat Vladekiin varmuuden, että hän pelastuu. 

Äiti ei kestänyt painajaismuistoja


Vladek oli lukenut englantia ennen sotaa, sillä hän haaveili Amerikkaan muutosta – pois juutalaisvihamielisestä Puolasta. Vähän ennen sodan loppua Vladek oli sairas ja heikko eikä olisi jaksanut sinnitellä enää kauan. Vankijoukossa oli ei-juutalainen ranskalainen, joka ei osannut kunnolla mitään vierasta kieltä. Hän ystävystyi Vladekin kanssa, koska tämä oli ainoa, jonka kanssa saattoi yrittää puhua edes englanniksi. Mies sai Ranskan Punaiselta ristiltä ruokapaketteja, joista hän antoi Vladekille syötävää. Vladek tiesi, että hänen pelastajansa oli Pariisista ja yritti etsiä tätä sodan jälkeen siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Artin ja Vladekin välit ovat etäiset. Molemmat asuvat New Yorkissa, silti he tapaavat harvoin. Art vietti lapsuutensa vaativan isän varjossa eikä isä koskaan kiittänyt eikä kannustanut poikaansa. Isä oli selviytynyt vuorenkorkuisista vaikeuksista, siksi poikaa ei saanut kohdella liian pehmeästi, vaan tämän piti osoittaa samanlaista vahvuutta ja olla isänsä veroinen. Äiti Anja ei voinut unohtaa julmaa ja traumaattista leiriaikaansa; saksalainen pahuus ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän riisti hengen itseltään, kun Art oli 20-vuotias. 

Artin tallentaessa nauhuriin isänsä muistoja heidän välinsä lähentyivät. Kirjanteko kesti kahdeksan vuotta, jonka aikana he tapasivat säännöllisesti. Vladek oli varma, että hänen holokaustitarinansa sarjakuvan muodossa ei kiinnosta ketään, mutta oli kerrankin väärässä. Parillekymmenelle kielelle käännettyä kirjaa on myyty miljoonia ja sen tekijästä on tehty dokumenttielokuva.