tiistai 16. helmikuuta 2016

Sipuli ja varastettu kultaraha

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut (2016)


Nimi Marceline Loridan-Ivens jäi lähtemättömästi mieleeni nähtyäni tv:stä elokuvan Ranskalainen päiväkirja (1962). Se koostuu satunnaisten kulkijoiden haastatteluista Pariisin kaduilla. Yhtenä toimittajana oli Marceline, joka myös kertoi omasta elämästään. Hento ja hauras, punatukkainen Marceline oli silloin 34-vuotias.

Hän oli selviytynyt Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä – kukaan ei tietenkään päässyt kuolemanleireiltä hengissä ilman onnekasta käännettä, ihmeellistä sattumaa, apua kriittisellä hetkellä ja mielenlujuutta, jonka kannattelemana elämänliekki kyti. Henkisen voiman yksi tae oli varma tietoisuus, että jos elää vielä sodan päätyttyä, on velvollisuus todistaa koko maailmalle, mitä saksalaiset tekivät miljoonille viattomille.

Ei ihmisiä, vaan junaan ahdettuja kappaleita


Elokuvan teon aikaan oli kulunut vasta 17 vuotta siitä, kun leirit ja jäljellä olleet vangit vapautettiin. Eräässä kohtauksessa Marceline käveli vanhan kivirakennuksen holvikaaren alla ja itki isäänsä. Auschwitzissa isä oli saanut ujutettua hänelle sipulin ja tomaatin. Naisten parakissa Marceline antoi sähkömiehelle kultarahan, jotta tämä veisi sen isälle. Kolikko oli varastettu kaasukammioon vietyjen vaatekasasta, jota hän oli ollut lajittelemassa.

Isän katoaminen holokaustin syövereihin oli tyttärelle loppuelämän tragedia. Gestapo ja Ranskan poliisi pidättivät heidät, ja viimeinen etappi Ranskassa oli Pariisin lähellä sijaitseva Drancyn kokoamiskeskus. Valtava kerrostalo on edelleen olemassa. Sieltä lähti kohti Puolaa eläinvaunujunia täynnä ihmisiä, joista osa tiesi olevansa tuhon oma, osa aavisti, mutta ei tiennyt mitään varmaa. Siinä vaiheessa heitä ei enää pidetty ihmisinä, vaan he olivat saksaksi stück, kappaleita.

Ei hautaa, ei kaddishia


Kirjan nimi viittaa sanoihin, jotka isä lausuu heidän kyyhöttäessään janoissaan ja nälissään vaunun lattialla: ”Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan.” Juna saapuu Auschwitzin portista ja pysähtyy rampille. 

Saksalainen tehokkuus vyöryy tajuntaan huutoina, väsyneiden matkalaisten hakkaamisena ja kiireisenä lajitteluna: vanhat ja lapset kaasutettavien jonoon, nuoremmat ja terveet niiden joukkoon, joilla on mahdollisuus elää ehkä muutamia viikkoja. Marceline kuuluu leirin alimpaan kastiin juutalaisuutensa vuoksi – vasemmassa käsivarressaan numerot 78750.

Marceline Loridan-Ivensin kirja on kaunis ja runollinen, henkevä. Teksti pysyy koossa hienosti, vaikka se on katkelmallista ajatusten virtaa. Marceline käsittelee hämmästyttävän kevyellä otteella raskaita, kammottavia asioita. Tarinointi on kuin tyttären muistelua isän haudalla yhteisestä kokemuksesta ja millaista elämä on ollut sodan jälkeen. Isällä ei ole hautaa eikä kaddishia, siunausta, ole voitu lukea.

Tapahtumista on paljon aikaa. Natsien väkivalta Marcelinea kohtaan on etääntynyt ja silinnyt niin, että siitä voi jo kertoa. Vain isän menetys on edelleen yhtä tuskallista, kuin vuonna 1945, jolloin kävi selväksi, että isä ei tule.     

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti