Toivo on parasta, mitä elämä voi antaa

Art Spiegelman: Maus (2003)
I Selviytyjän tarina
II Ja täällä vaikeudet alkoivat

Toivo on parasta, mitä elämä voi antaa

Kuvaukset, joissa ihminen selviytyy vaikeista olosuhteista laittamalla kaiken peliin, ovat kiehtovia. Niin tapahtuu todellisessa elämässä, mutta myös satujen draamankaaressa. Kertomukset ovat tapa oppia tuntemaan elämää ja ihmistä – käyttäytyminen on alue, joka on loputtoman kiinnostava, kuin löytöretki. Akateemikko Oiva Ketonen sanoi kauan sitten, että tiede ei tunne ihmisen psyykeä oikeastaan yhtään. Uskon sen.

Yksi tällainen tarina on tehty sarjakuvan muotoon. Päähenkilö on New Yorkissa asuva 1906 syntynyt Vladek Spiegelman, jonka elämästä kertoo hänen poikansa Art, sarjakuvapiirtäjä. Vladek ja hänen vaimonsa Anja ovat puolanjuutalaisia, ja he kuuluvat niihin harvoihin, jotka säilyivät hengissä holokaustista. Lähes kaikki heidän perheenjäsenensä murhattiin.

Pariskunta joutui piileskellessään tekemisiin niin pahojen kuin hyvienkin ihmisten kanssa. He kokivat satumaista onnea ja kauheita takaiskuja, mutta pääsivät eteenpäin kekseliäisyytensä avulla. Kun tulevaisuus näytti kaikkein mustimmalta, he löysivät aina pieniä toivonkipinöitä. Sodan jälkeen Spiegelmaneilla ei ollut enää kiinnekohtaa Euroopassa, niinpä he muuttivat Yhdysvaltoihin ja toteuttivat amerikkalaisen unelman ansaitsemalla suuren omaisuuden. 

Vakava aihe sarjakuvana

Art Spiegelmanin piirrosviiva on eloisaa, tyylilliset ideat yllättävät ja tarinan syvällinen inhimillisyys vetoaa. Sekin, mikä tuntuu mahdottomalta kuvata, on mahdollista; vaikka se, kun juutalainen haluaa naamioitua puolalaiseksi – silloin hänellä on sikanaamari. Ristiverinen Vladek ei näytä seemiläiseltä, sen sijaan Anjan, jolla on juutalaiset piirteet, on vaarallista liikkua päivällä ulkona. 

Paljon puhuva ratkaisu on ollut nähdä saksalaiset kissoina, puolalaiset sikoina, ranskalaiset sammakoina, ruotsalaiset poroina ja juutalaiset hiirinä. Ilkeän näköinen natsikissa pääkallokoppalakissaan on aika vaikuttava näky. Spiegelmanille on ehdotettu tarinan filmatisointia, mutta hän ei ole suostunut. 

Silmukka kiristyy

 
Etelä-Puolasta kotoisin ollut Vladek työskenteli ennen sotaa tekstiilimyyjänä ja tehtailijana. Hän avioitui Anjan kanssa ja heille syntyi poika Richieu. Saksalaiset hyökkäsivät Puolaan syyskuussa 1939, ja juutalaisten kohtalo oli sinetöity. Spiegelmanien omaisuus ryöstettiin ja heidät suljettiin ghettoon odottamaan lopullista ratkaisua. 

Koska he tiesivät, että ghettoon jääminen merkitsi tuhoa, he karkasivat arjalaiselle puolelle etsimään piilopaikkaa, jossa koko perhe voisi elää. Richieu-poika jäi odottamaan sukulaisnainen Toshan ja tämän kahden lapsen kanssa, mutta yhtäkkiä kaikki gheton asukkaat määrättiin kuljetettaviksi keskitysleirille. Tosha ei lähtenyt, sillä häntä kauhistutti ajatus, että lapset murhataan kaasukammiossa. Hänellä oli kaulaketjussa myrkkykapseli, jonka avulla hän tappoi lapset ja itsensä. 
  

Tatuoidut elämännumerot

Puola oli silloin ja on edelleen juutalaisvihamielinen maa. Silti toisinaan hyvyys pilkahti esiin. Eniten juutalaisia auttoi kuitenkin heidän eetoksensa, oma elämäntapansa. Juutalaista kulttuuria ovat sukurakkaus, toivo ja optimismi, selviytymistahto, joustavuus, neuvokkuus, älyn arvostus, epävarmuuden ja vainon kestäminen, tulevaisuuteen varautuminen säästäväisyydellä ja kielten opiskelulla. Kallein omaisuus on henkinen pääoma, eikä sitä voi takavarikoida. 

Artin kertomus vanhemmistaan on koskettavan surullinen, hyvin jännittävä ja hämmästyttävä eloonjäämistaistelu. Vladek oli poikkeuksellinen ihminen, jonka lannistumattomuus oli aivan käsittämätöntä Auschwitzin kaltaisessa paikassa. 

Vladek kertoi merkillisistä tapauksista, jotka vaikuttivat ratkaisevasti hänen kohtaloonsa. Alkuaikoina leirillä hän kerran istui nurkassa itkien nälissään ja kylmissään. Viereen tuli puolalainen katolinen pappi, joka kysyi itkun syytä. Pappi katsoi Vladekin tatuoitua käsivartta ja sanoi: ”Ensimmäiset numerot ovat 17, se on hepreaksi k´minyan tov, oikein hyvä enne. Koko numerosarja yhteenlaskettuna tekee 18 ja se on chai, elämännumero.” Sanat valoivat Vladekiin varmuuden, että hän pelastuu. 

Äiti ei kestänyt painajaismuistoja

Vladek oli lukenut englantia ennen sotaa, sillä hän haaveili Amerikkaan muutosta – pois juutalaisvihamielisestä Puolasta. Vähän ennen sodan loppua Vladek oli sairas ja heikko eikä olisi jaksanut sinnitellä enää kauan. Vankijoukossa oli ei-juutalainen ranskalainen, joka ei osannut kunnolla mitään vierasta kieltä. Hän ystävystyi Vladekin kanssa, koska tämä oli ainoa, jonka kanssa saattoi yrittää puhua edes englanniksi. Mies sai Ranskan Punaiselta ristiltä ruokapaketteja, joista hän antoi Vladekille syötävää. Vladek tiesi, että hänen pelastajansa oli Pariisista ja yritti etsiä tätä sodan jälkeen siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Artin ja Vladekin välit ovat etäiset. Molemmat asuvat New Yorkissa, silti he tapaavat harvoin. Art vietti lapsuutensa vaativan isän varjossa eikä isä koskaan kiittänyt eikä kannustanut poikaansa. Isä oli selviytynyt vuorenkorkuisista vaikeuksista, siksi poikaa ei saanut kohdella liian pehmeästi, vaan tämän piti osoittaa samanlaista vahvuutta ja olla isänsä veroinen. Äiti Anja ei voinut unohtaa julmaa ja traumaattista leiriaikaansa; saksalainen pahuus ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän riisti hengen itseltään, kun Art oli 20-vuotias. 

Artin tallentaessa nauhuriin isänsä muistoja heidän välinsä lähentyivät. Kirjanteko kesti kahdeksan vuotta, jonka aikana he tapasivat säännöllisesti. Vladek oli varma, että hänen holokaustitarinansa sarjakuvan muodossa ei kiinnosta ketään, mutta oli kerrankin väärässä. Parillekymmenelle kielelle käännettyä kirjaa on myyty miljoonia ja sen tekijästä on tehty dokumenttielokuva.    

Kirjojen ajatukset eivät jättäneet rauhaan

Kirjailija George Orwell: ”Yleisen petoksen aikoina totuuden puhuminen on vallankumouksellinen teko."

Katarina Baer: He olivat natseja (2016)

Heidi Köngäs: Hertta (2016)

Noiden kahden kirjailijan ajatukset jäivät soimaan mielessäni, ne eivät jättäneet rauhaan. Köngäs ja Baer puhuvat lähihistorian tapahtumista, jotka näyttävät toistuvan samanlaisina tänään vuonna 2016. Teosten yhdistävänä tekijänä on elämä totalitarismin vaikutuspiirissä: neuvostokommunismissa ja kansallissosialismissa.

Totalitarismi on järjestelmä, jossa yksi valtaryhmittymä säätelee yhteisön poliittista ja kulttuurista toimintaa ja jossa yksilönvapautta on rajusti rajoitettu. Totalitarismi edellyttää pakko- ja valvontakoneistoa sekä sensuuria. Älykkäimmät eivät sopeudu siihen koskaan ja heidät syrjäytetään.

Mielettömyys onkin luonnollista

Baer on tehnyt suurtyön selvittäessään saksalaisten isovanhempiensa taustoja, heidän arvomaailmaansa ja kannustimiaan liittyä kansallissosialismin kannattajiin. Hän kuvaa Saksan ilmapiiriä, tavallisia ihmisiä, poliittista ja taloudellista tilannetta Hitlerin noustua valtaan 1933 ja sen jälkeen. Saksa eli totalitarismissa jokaisella yhteiskunnan alueella, ja se kosketti niitäkin, jotka vihasivat natseja.

Köngäs kirjoitti romaanin, itse asiassa fiktiivisen dokumentin, Hertta Kuusisesta, joka oli Stalinin luottomiehen Otto Wille Kuusisen tytär ja sodan jälkeen SKDL:n kansanedustaja. Sodan aikana hänet pidettiin turvasäilössä poliittisista syistä. Hänestä tuli suosittu poliitikko ja aikansa julkkis, jonka puheita seurattiin yli puoluerajojen.

Köngäs sanoi haastattelussa: "Minua kiinnostaa totalitarismi. Miten se on mahdollista? Mitä ihmisten päässä tapahtuu, että he alkavat pitää mielettömiä tekoja loogisina asioina?" Samaa pohdin itsekin. Kysymykset iskevät tajuntaan, sillä ne voidaan täydestä syystä esittää myös nyky-Suomessa, jossa järjettömyys on muuttunut luonnolliseksi.

Valhe ja totuuden kieltäminen

Meillä tehdään kaiken aikaa mielettömiä tekoja korkeimpienkin päättäjien tasolla. Miten tolkuton typeryys ja suoranainen omaa maata vahingoittava toiminta on mahdollista? Miten Talvivaaran ympäristörikos pystyttiin viemään läpi kenenkään puuttumatta? Miksi tänne sallittiin tunkeutua 32 000 lähi-itäläistä miestä, joilla on poliisi-, sotilas- ja sotarikostausta? Vanha klisee historiasta, joka toistaa itseään, näyttää olevan totta. 

Rajat auki -unelmoijien syytökset meitä realisteja kohtaan muistuttavat 1930- ja 40-lukujen Neuvostoliiton ja Saksan mielipidevainoja, ja tuleepa vielä mieleen 1950-luvun Yhdysvaltojen ihmisjahti senaattori Joseph MacCarthyn johtamana. Suomen henkisessä ilmapiirissä on samaa harhaisuutta, siinä on sama hulluuden stigma – se tuntuu hyvin pelottavalta.

Muistatteko "meillä on unelma" -joukon hurmiokokouksen Narinkkatorilla 2015? Vain soihdut ja Sieg heil -huudot puuttuivat. Unelmoijien mentaliteetti on pitkälti samanlaista kuin 1930-luvun Saksassa. Toisinajattelijoiden syrjintää, valhepropagandaa, tosiasioiden kieltämistä. Saksan kaupungeissa natsisimin juurtumista valvoivat lohko- ja solujohtajat. Lohkovahti tunsi alueensa viholliset, ja ajatuksia levitettiin yhä laajemmalle. Koska meillä?

Sana ei ole vapaa

Baer kirjoittaa: "...osoittaa millaista uskonnollista hurmosta muistuttava vimma natseilla oli tuntea yhteenkuuluvuutta." Samaan perustui Neuvostoliiton totalitarismi: loputtomia kokouksia, paraateja, johtajan palvontaa, ilmiantoja, kansanviholliseksi leimaamista, vangitsemisia. Natsit lakkauttivat vapaan lehdistön, Neuvostoliitossa oli suuri ja mahtava Pravda, jota luettiin rivien väleistä.

Samoja merkkejä näkyy Suomessa. Valtamedia, joka jokin aika sitten julistautui totuusmediaksi, puoltaa kritiikittä sitä, että maahantunkeutujat elävät täällä kustannuksellamme. Omilta, etenkin heikoimmilta, otetaan pois, jotta vieraat voivat hyvin. Seurauksena on loukattujen viha ja katkeruus, tulevaisuudessa kenties anarkia ja vastarinta. 

Media, koko kansan Yle mukaan luettuna, harjoittaa tarkoitushakuista maahanmuuttopropagandaa, jota en journalismiksi sanoisi. Toisenlaisia mielipiteitä edustavia nettilehtiä ja blogisteja vastaan käydään raivoisaa sotaa rikosilmoituksin ja mollauskampanjoin. Sananvapaus halutaan kieltää. Näinä yleisen petoksen aikoina tarvitaan vallankumouksellisia tekoja – totuuden puhumista kaikkialla!

Kapea polku – Antti Heikkilän muistelmat

Tutustuin Antti Heikkilän ajatuksiin elokuussa 2003 kuunnellessani Seija Wallius-Kokkosen Herraseurassa-radio-ohjelmaa. Puheenaiheena oli vähähiilihydraattinen ruokavalio, josta oli siihen aikaan vain vähän tietoa. Se kiinnosti ja lähdin siitä paikasta Förillä joen yli kirjastoon. Muistelmateos Kapea polku ilmestyi tänä vuonna.

Sielua etsimässä

Laatokalla, Valamon saaren luostarin pihalla on ikivanha kuusikuja, jota munkit aikoinaan käyttivät matkalla aamu- ja iltavigiliaan. Polun sanotaan olevan hyvin kapea siksi, että kulkija muistaisi, kuinka ahdas on taivaanportti. Kuolema on osa elämää – on hyvä välillä muistaa, että ihminen on kuolevainen.

Antti Heikkilän lapsuuden tärkeä juttukaveri oli samassa talossa asunut Muumien luoja Tove Jansson. Keskustelut taiteilijan ateljeessa vakuuttivat pojan siitä, että sydäntään kannattaa kuunnella, vaikka se ei helpoille poluille veisikään. Kirjan nimi on sydämestä lähtöisin – elämä ei toden totta ole ollut tasaista tai tylsää eikä vailla syvää tragiikkaa.

"Vuorisaarna on kaunis vertauskuva siitä, kuinka meidän tulisi suojella sisäistä maailmaamme ja tehdä itse valintamme olivatpa ne kuinka tuskallisia tahansa. Jos haluaa tulla siksi, mitä on ja kohdata itsensä, se ei tapahdu miellyttämällä muita ja kulkemalla muiden mukana. Muutos vaatii kykyä sanoa ei", Heikkilä pohtii kirjansa alussa.

Setä oli tosimies

Heikkilä vietti lapsuutensa varakkaassa ullanlinnalaiskodissa tunnekylmien vanhempien vaikutuspiirissä. Äiti oli vaarallinen narsisti ja manipuloija, isä vetäytyi täysin eikä ollut kiinnostunut kolmen lapsensa tekemisistä. Vastapainona olivat ihanat kesät turvallisine aikuisineen Kangasalla suuressa maalaistalossa, isän synnyinkodissa. Siellä oli setä, tosimies, joka kasvatti veljensä pojasta miehen.

Kaupungissa Antti sai kasvaa vapaasti kadulla kavereiden kanssa, ja sehän sopi hänelle. Niin kuin hänen syntymänumeronsa 13.4.1946 kertovat, hän on vapautta rakastava, herkkävaistoinen ja mielikuvituksekas oman tiensä kulkija, joka uskaltaa oikoa mutkia sanoissa ja teoissa, kun tilanne niin vaatii.

Kollegat selkäänpuukottajina

Tutustuin Heikkilän ajatuksiin elokuussa 2003 kuunnellessani Seija Wallius-Kokkosen Herraseurassa-radio-ohjelmaa. Puheenaiheena oli vähähiilihydraattinen ruokavalio, josta oli siihen aikaan vain vähän tietoa. Heikkilä oli kirjoittanut vhh:sta jo pari kirjaa ja ne opiskeltuani meillä alkoi uusi vaihe terveyden vaalimisessa. Viljat, sokerit ja margariinit pois, tilalle terveellistä ja tuoretta. Se on hyvin yksinkertainen elämäntapa.

Pilkan, vastustuksen, epäilyn, painostuksen ja syyttelyn määrä, mitä Heikkilä on saanut kokea puhuessaan vhh:n puolesta, on järkyttävä. Se ei ole kunniaksi Suomen professori- ja lääkärikunnalle. Kun kirja Diabeteksen hoito ruokavaliolla ilmestyi, Diabetes-liitto yritti nostaa syytettä muka hengenvaarallisista neuvoista ja kehotti kirjakauppoja boikotoimaan teosta.

Heikkilä esittelee kirjassaan, joka muuten palkittiin Ranskassa, samat menettelyt, joita lääkärit käyttivät menestyksekkäästi vielä 1960-luvulla aikuistyypin diabeteksen hoidossa. Sitten heräsivät lääketehtaat rahastamaan ja loppu onkin kansanterveyden tuhoamisen voittokulkua. Itsenäisestä ajattelusta kertoo sekin, että Heikkilä ei pitänyt Lääkäriliiton jäsenyyttä hyödyllisenä, vaan erosi siitä.

Monen alan tutkittua tietoa

Heikkilä on ortopedi ja traumatologian erikoislääkäri. Hän kirjoittaa maanläheiseen tyyliinsä paitsi ruoasta ja lisäravinteista myös selkäkivusta, syövästä, kolesterolista, autoimmuunisairauksista, Suomen lääketieteen rappiosta, ihmismielestä, käypähoidosta, medikalisaatiosta, remissiosta ja epigenetiikasta. Kaikki pohjautuu tutkittuun tietoon. Heikkilä ei säästä kärjekkäiltä kommenteiltaan myöskään poliitikkoja, yhteiskunnan korruptiota, hyvä veli -järjestelmää eikä lääke- ja ruokateollisuutta, joita hän vertaa mafiaan.

Pamelan kaksi puolta – sanataiteilija ja liikenainen

Pamela Mandart: Vaarallinen elämä (2016)

Muistan Pamela Mandartin 1980-luvulta, jolloin hän julkaisi perättäisinä vuosina kolme novellikokoelmaa. Kannattaa muuten lukea Elämä ilman paluulippua, Peilit ja Punatulkkunainen. Pidin paljon hänen teksteistään ja odotin, että hän kirjoittaisi lisää, mutta sitten luin lehdistä, että hän oli siirtynyt miehensä Pekan kanssa tuottamaan ja käsikirjoittamaan elokuvia. Silti olen muistanut Mandartin aina nimenomaan novellistina.

Tanskalaissuomalaisen sukutaustan omaava Mandart antoi jo 1980-luvun kirjoituksissaan kuvan vahvasta oman tiensä kulkijasta, itsenäisestä tyypistä, joka on elämästään vastuussa ennen muuta itselleen ja joka kestää erehdysten seuraukset omissa nahoissaan ja arvokkaasti.

Hänen syntymäaikansa (22.9.1952) numerologinen tulkinta nostaa esiin muutamia luonteenpiirteitä. Syyskuun kakkosella on eloisa mentaalimaailma, nopea äly, kyky konkretisoida ideansa tuottavasti. Hänessä on voimaihmisen kylmäpäisyyttä, käytännön kätevyyttä, suurpiirteisyyttäkin.

Päivän menu kahdella eurolla

Tarina on sitä mitä otsikko lupaa: vauhtia ja vaarallisia tilanteita, riskinottoa ja kirjavaa boheemielämää. Siihen kuuluu lapsuus epävakaiden aikuisten vaikutuspiirissä, traagisia käänteitä, velkahelvetti syyttömänä uhrina. Mandart esittelee eloisasti pääkaupungin näyttelijä- ja kuvataidepiirien meininkiä ja elämäntyylejä 1960-luvulta alkaen.

Mandart on perimmältään luova ihminen, jolle elokuva- ja teatteritaide ovat kaikki kaikessa. Toinen, aivan erilainen puoli tulee selkeästi esiin, sillä hänellä on rautainen talouden suhdanteiden ja rahamaailman tuntemus.

Tuotteliaiden aktiivivuosien intohimo pitkäjännitteiseen työhön on hyvin leimallista Mandartille, samoin uskomaton sisukkuus vaikeuksien voittamisessa. Sitten iskee kavallussyyte, jonka tutkinta kestää vuosia. 

Lopputuloksena on vankilatuomio. Käytännöllisenä ihmisenä hän harjoitteli vankisellissä oloa jo kotona nukkumalla kylpyhuoneessa. Vapautumisen jälkeinen elämä on sinnittelyä köyhyydessä. Rahaa ruokaan jää kaksi euroa päivässä. 

Valo-olento tulee aina, kun on aika

Tutuksi käyneestä oikeuslaitoksesta Mandartilla on kärjekästä sanottavaa. Yle on uutisoinut 2014, että käräjäoikeuksilla on tulosvastuu, mikä heikentää oikeusturvaa – on tuomittava tietty määrä rikoksia vuodessa. Sen seurauksena yhä useammin vankiloihin joutuu syyttömiä ihmisiä. Suomessa, sivistysvaltiossa, 2000-luvulla! Mandartin mielestä vankeusrangaistus ei kuulu kehittyneen yhteiskunnan toimintaan, kuin siltä osin, että vaarallinen henkilö on pakko eristää yleisen turvallisuuden vuoksi.

Minua erityisellä tavalla kiinnostava juonne Mandartin elämässä on hänen henkisen kasvun tavoitteensa ja henkimaailman kokemuksensa. Hänelle on nuoresta pitäen ilmoitettu etukäteen tärkeiden ja läheisten ihmisten kuolemasta. Hänen ollessaan yksin huoneessa sinne ilmestyy kookas valo-olento, josta hohtava valo on niin valkoista, lämmintä ja kirkasta, että sellainen ei voi olla peräisin mistään maallisesta lähteestä.   

Sipuli ja varastettu kultaraha

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut (2016)

Nimi Marceline Loridan-Ivens jäi lähtemättömästi mieleeni nähtyäni tv:stä elokuvan Ranskalainen päiväkirja (1962). Se koostuu satunnaisten kulkijoiden haastatteluista Pariisin kaduilla. Yhtenä toimittajana oli Marceline, joka myös kertoi omasta elämästään. Hento ja hauras, punatukkainen Marceline oli silloin 34-vuotias.

Hän oli selviytynyt Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä – kukaan ei tietenkään päässyt kuolemanleireiltä hengissä ilman onnekasta käännettä, ihmeellistä sattumaa, apua kriittisellä hetkellä ja mielenlujuutta, jonka kannattelemana elämänliekki kyti. Henkisen voiman yksi tae oli varma tietoisuus, että jos elää vielä sodan päätyttyä, on velvollisuus todistaa koko maailmalle, mitä saksalaiset tekivät miljoonille viattomille.

Ei ihmisiä, vaan junaan ahdettuja kappaleita

Elokuvan teon aikaan oli kulunut vasta 17 vuotta siitä, kun leirit ja jäljellä olleet vangit vapautettiin. Eräässä kohtauksessa Marceline käveli vanhan kivirakennuksen holvikaaren alla ja itki isäänsä. Auschwitzissa isä oli saanut ujutettua hänelle sipulin ja tomaatin. Naisten parakissa Marceline antoi sähkömiehelle kultarahan, jotta tämä veisi sen isälle. Kolikko oli varastettu kaasukammioon vietyjen vaatekasasta, jota hän oli ollut lajittelemassa.

Isän katoaminen holokaustin syövereihin oli tyttärelle loppuelämän tragedia. Gestapo ja Ranskan poliisi pidättivät heidät, ja viimeinen etappi Ranskassa oli Pariisin lähellä sijaitseva Drancyn kokoamiskeskus. Valtava kerrostalo on edelleen olemassa. Sieltä lähti kohti Puolaa eläinvaunujunia täynnä ihmisiä, joista osa tiesi olevansa tuhon oma, osa aavisti, mutta ei tiennyt mitään varmaa. Siinä vaiheessa heitä ei enää pidetty ihmisinä, vaan he olivat saksaksi stück, kappaleita.

Ei hautaa, ei kaddishia

Kirjan nimi viittaa sanoihin, jotka isä lausuu heidän kyyhöttäessään janoissaan ja nälissään vaunun lattialla: ”Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan.” Juna saapuu Auschwitzin portista ja pysähtyy rampille. 

Saksalainen tehokkuus vyöryy tajuntaan huutoina, väsyneiden matkalaisten hakkaamisena ja kiireisenä lajitteluna: vanhat ja lapset kaasutettavien jonoon, nuoremmat ja terveet niiden joukkoon, joilla on mahdollisuus elää ehkä muutamia viikkoja. Marceline kuuluu leirin alimpaan kastiin juutalaisuutensa vuoksi – vasemmassa käsivarressaan numerot 78750.

Marceline Loridan-Ivensin kirja on kaunis ja runollinen, henkevä. Teksti pysyy koossa hienosti, vaikka se on katkelmallista ajatusten virtaa. Marceline käsittelee hämmästyttävän kevyellä otteella raskaita, kammottavia asioita. Tarinointi on kuin tyttären muistelua isän haudalla yhteisestä kokemuksesta ja millaista elämä on ollut sodan jälkeen. Isällä ei ole hautaa eikä kaddishia, siunausta, ole voitu lukea.

Tapahtumista on paljon aikaa. Natsien väkivalta Marcelinea kohtaan on etääntynyt ja silinnyt niin, että siitä voi jo kertoa. Vain isän menetys on edelleen yhtä tuskallista, kuin vuonna 1945, jolloin kävi selväksi, että isä ei tule.     

Aikansa täsmävaate – takki taisteluhautoihin

Ville Raivio: Klassikko – jokaisen miehen tyylikirja (2015)

Klassikko on samalla kertaa asiallisen täsmällinen ja viehättävän vetovoimainen esitys miesten pukeutumisesta sekä tyyleistä, joista osalla on hyvinkin vanhat perinteet. Raivio korostaa myös blogissaan ajatusta, että klassikot kestävät aikaa, vaikka muoti ympärillä muuttuu. Raivion teksti on perusteellisen asiantuntevaa, ja mikä hienoa, se hemmottelee lukijaa monilla yllättävillä näkymillä eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan, johon myös muoti ja kauneuskäsitykset kuuluvat. Kauneuden, käytännöllisyyden ja hyvien materiaalien yhdistämisen tuloksena on syntynyt vaatteita ja asusteita, jotka ovat säilyttäneet suosionsa vuosikymmenestä toiseen, kuten esimerkiksi miesten puku, edenhattu tai trenchcoat-takki, jota trenssiksikin sanotaan. Vettähylkivästä kankaasta, yleensä puuvillagabardiinista, valmistettu kevyt päällystakki, alkuperäiseltä nimeltään trenchcoat, kehitettiin ensimmäisen maailmansodan aikana brittiupseereille Burberryn ja armeijan yhteistyönä. Takki oli tarkoitettu rintamaoloihin, siitä nimen trench, taistelukaivanto. Mallissa on sotilasvaatteen henkeä ja yksityiskohtia. Leveät kauluskäänteet suojaavat, helman halkio takana tuo liikkuvuutta, lisäksi tyyliin kuuluu kaksi syvää taskua, vyö samasta kankaasta ja epoletit. Käyttökelpoiseksi osoittautunut trenchcoat jäi elämään sodan jälkeen eikä sen suosio ole laantunut. Nyt sitä näkee miehillä ja naisilla myös mustina ja tummansinisinä, mutta alkuperäinen beige on pitänyt asemansa. Elokuvamaailma ja dekkarit ovat luoneet mielikuvaa trenssistä, johon Humphrey Bogart oli pukeutunut salaperäisten miesten rooleissaan. Film noir -elokuvien yksinäinen rikosetsivä varjostaa popliinitakkinsa kaulukset ylhäällä sateisilla, hämärästi valaistuilla kaduilla – tulenkantajamaista kaupunkiromantiikkaa parhaimmillaan.

Särmikäs sankari, Paavo Nurmi, pääsi viimein ääneen

Karo Hämäläinen: Yksin. Romaani Paavo Nurmesta.

"Urheiluliiton miehet käskivät aloittamaan treenit helmikuussa. Kerroin heille, etten kaivannut heidän neuvojaan. He sanoivat, että menestyminen Pariisissa oli kansallinen kysymys, joten ohjeita oli noudatettava. Sanoin, ettei Pariisissa kultaa juoksisi Suomi, vaan Nurmi. He käskivät aikaistaa aloittamisen helmikuun alkuun ja uhkasivat joukkueesta sulkemisella. He eivät tienneet, että olin aloittanut treenit tammikuun ensimmäisenä päivänä."

Yksin kertoo kansallisesta ylpeydenaiheestamme, Paavo Nurmesta, jota olen aina pitänyt erittäin kiehtovana persoonana. Hämäläinen antaa minäkertojan olla äänessä, ja särmikkään Nurmen yksinpuhelun intensiteetti on hyvin vaikuttavaa ja vakuuttavaa.

Sen tiedän, että Nurmi oli introvertti ihminen sekä mitä suurimmassa määrin yksinäinen susi, jonka tahdonvoima oli suorastaan yli-inhimillistä. Olen lukenut kaiken, mitä hänestä on kirjoitettu, olen käynyt hänen syntymäkodissaan Turun Jarrumiehenkadulla ja tehnyt hänen astrologisen karttansakin.

Nurmi haaveili lapsena maailman parhaan urheilijan tittelistä ja omasta huoneesta, jonka oven saa kiinni. Perheen kotina oli keittiö ja pieni kamari. Kun isä kuoli vain 50-vuotiaana, jouduttiin keittiö antamaan vuokralle ja kuusihenkinen joukko asui yhdessä huoneessa. Rakennuksilla tiilenkantajana työskennellyt äiti laittoi kaakeliuunissa ruokaa. Ahtaus pakotti Nurmen lisäämään harjoittelua – Ruissaloon ja takaisin satoja ja taas satoja kertoja sekuntikelloa silmäillen.

"Esitin itselleni oikean kysymyksen"

Pariisin olympialaisissa Nurmen tärkeät matkat olivat 1500 ja 5000 metriä. Katkelma vuoden 1923 tapahtumista:

"Kansainvälisen yleisurheiluliiton puheenjohtaja oli tuolloin ruotsalainen Sigfrid Edström (..) Hän oli myös olympiakomitean jäsen. Hänestä tuli meriiteiltään vuosisadan vaikutusvaltaisin urheilujohtaja. (..) Hän oli se mies, joka oli tullut Antwerpenissa onnittelmaan minua tappiosta ja jonka olin sysännyt sivuun.

Olin huomannut hänen seuraavan Tukholmassa mailin juoksun kaksintaistelua, jossa päihitin Widen. Tuskin Edström olisi enää onnitellut, jos olisin sattunut katsomaan häntä kohti. Hän vihasi minua. Hän ei ollut vihani arvoinen.

Kansainvälinen urheiluliitto päätti, että 1500 metrin ja puolen peninkulman loppukilpailut juostaisiin Pariisissa samana päivänä. Pidempi matka alkaisi 50 minuuttia lyhyemmän matkan startin jälkeen. Se oli Edströmin ensimmäinen kosto, ensimmäinen takaiskuni.

Nurmelle yksi kulta vähemmän. Kummasta Nurmi luopuisi? Kysymys oli väärä. Esitin itselleni oikean kysymyksen: millaisella treenillä voittaisin molemmat?"