Kirjojen ajatukset eivät jättäneet rauhaan

Kirjailija George Orwell: ”Yleisen petoksen aikoina totuuden puhuminen on vallankumouksellinen teko."

Katarina Baer: He olivat natseja (2016)

Heidi Köngäs: Hertta (2016)

Noiden kahden kirjailijan ajatukset jäivät soimaan mielessäni, ne eivät jättäneet rauhaan. Köngäs ja Baer puhuvat lähihistorian tapahtumista, jotka näyttävät toistuvan samanlaisina tänään vuonna 2016. Teosten yhdistävänä tekijänä on elämä totalitarismin vaikutuspiirissä: neuvostokommunismissa ja kansallissosialismissa.

Totalitarismi on järjestelmä, jossa yksi valtaryhmittymä säätelee yhteisön poliittista ja kulttuurista toimintaa ja jossa yksilönvapautta on rajusti rajoitettu. Totalitarismi edellyttää pakko- ja valvontakoneistoa sekä sensuuria. Älykkäimmät eivät sopeudu siihen koskaan ja heidät syrjäytetään.

Mielettömyys onkin luonnollista

Baer on tehnyt suurtyön selvittäessään saksalaisten isovanhempiensa taustoja, heidän arvomaailmaansa ja kannustimiaan liittyä kansallissosialismin kannattajiin. Hän kuvaa Saksan ilmapiiriä, tavallisia ihmisiä, poliittista ja taloudellista tilannetta Hitlerin noustua valtaan 1933 ja sen jälkeen. Saksa eli totalitarismissa jokaisella yhteiskunnan alueella, ja se kosketti niitäkin, jotka vihasivat natseja.

Köngäs kirjoitti romaanin, itse asiassa fiktiivisen dokumentin, Hertta Kuusisesta, joka oli Stalinin luottomiehen Otto Wille Kuusisen tytär ja sodan jälkeen SKDL:n kansanedustaja. Sodan aikana hänet pidettiin turvasäilössä poliittisista syistä. Hänestä tuli suosittu poliitikko ja aikansa julkkis, jonka puheita seurattiin yli puoluerajojen.

Köngäs sanoi haastattelussa: "Minua kiinnostaa totalitarismi. Miten se on mahdollista? Mitä ihmisten päässä tapahtuu, että he alkavat pitää mielettömiä tekoja loogisina asioina?" Samaa pohdin itsekin. Kysymykset iskevät tajuntaan, sillä ne voidaan täydestä syystä esittää myös nyky-Suomessa, jossa järjettömyys on muuttunut luonnolliseksi.

Valhe ja totuuden kieltäminen

Meillä tehdään kaiken aikaa mielettömiä tekoja korkeimpienkin päättäjien tasolla. Miten tolkuton typeryys ja suoranainen omaa maata vahingoittava toiminta on mahdollista? Miten Talvivaaran ympäristörikos pystyttiin viemään läpi kenenkään puuttumatta? Miksi tänne sallittiin tunkeutua 32 000 lähi-itäläistä miestä, joilla on poliisi-, sotilas- ja sotarikostausta? Vanha klisee historiasta, joka toistaa itseään, näyttää olevan totta. 

Rajat auki -unelmoijien syytökset meitä realisteja kohtaan muistuttavat 1930- ja 40-lukujen Neuvostoliiton ja Saksan mielipidevainoja, ja tuleepa vielä mieleen 1950-luvun Yhdysvaltojen ihmisjahti senaattori Joseph MacCarthyn johtamana. Suomen henkisessä ilmapiirissä on samaa harhaisuutta, siinä on sama hulluuden stigma – se tuntuu hyvin pelottavalta.

Muistatteko "meillä on unelma" -joukon hurmiokokouksen Narinkkatorilla 2015? Vain soihdut ja Sieg heil -huudot puuttuivat. Unelmoijien mentaliteetti on pitkälti samanlaista kuin 1930-luvun Saksassa. Toisinajattelijoiden syrjintää, valhepropagandaa, tosiasioiden kieltämistä. Saksan kaupungeissa natsisimin juurtumista valvoivat lohko- ja solujohtajat. Lohkovahti tunsi alueensa viholliset, ja ajatuksia levitettiin yhä laajemmalle. Koska meillä?

Sana ei ole vapaa

Baer kirjoittaa: "...osoittaa millaista uskonnollista hurmosta muistuttava vimma natseilla oli tuntea yhteenkuuluvuutta." Samaan perustui Neuvostoliiton totalitarismi: loputtomia kokouksia, paraateja, johtajan palvontaa, ilmiantoja, kansanviholliseksi leimaamista, vangitsemisia. Natsit lakkauttivat vapaan lehdistön, Neuvostoliitossa oli suuri ja mahtava Pravda, jota luettiin rivien väleistä.

Samoja merkkejä näkyy Suomessa. Valtamedia, joka jokin aika sitten julistautui totuusmediaksi, puoltaa kritiikittä sitä, että maahantunkeutujat elävät täällä kustannuksellamme. Omilta, etenkin heikoimmilta, otetaan pois, jotta vieraat voivat hyvin. Seurauksena on loukattujen viha ja katkeruus, tulevaisuudessa kenties anarkia ja vastarinta. 

Media, koko kansan Yle mukaan luettuna, harjoittaa tarkoitushakuista maahanmuuttopropagandaa, jota en journalismiksi sanoisi. Toisenlaisia mielipiteitä edustavia nettilehtiä ja blogisteja vastaan käydään raivoisaa sotaa rikosilmoituksin ja mollauskampanjoin. Sananvapaus halutaan kieltää. Näinä yleisen petoksen aikoina tarvitaan vallankumouksellisia tekoja – totuuden puhumista kaikkialla!

Tietoa pelosta ja pahuudesta

Kevään iloisin uutinen oli se, että Vankileirien saaristosta otetaan uusi painos. Sitä ei saa enää antikvariaateistakaan, ja jos joku kappale on saatavilla, se on yleensä tupakansavun pilaama, koirankorville luettu repale. Nuorempi ikäpolvi ei ehkä tiedä, kuinka tärkeä kirja se on.

Puhdistus-romaanillaan maailmanmaineeseen singahtanut Sofi Oksanen on perustanut kustantamon, joka on tämän kulttuuriteon takana. Virolaisäidin tyttärellä on siihen painavat henkilökohtaiset syyt, sillä hänelle sirppi ja vasara -tunnus ei eroa hakarististä. Kumpikin symboloi ihmisoikeusrikoksia. Arjalaisen rodun luominen epäonnistui eikä neuvostoihmisen, homo sovieticuksen, käynyt sen paremmin. 

Vankileirien saariston kirjoittaja on gulagin kauheudet raskaimman kautta kokenut, 1940-luvulla upseerina vangittu Aleksandr Isajevitš Solženitsyn (s. 1918). Prosessi oli vaativa, sillä valtaisa urakka piti tehdä salassa. Avuksi tuli virolainen vankilatuttava, jonka maalaistalosta tarjoutui työtila. Valmis teksti salakuljetettiin Neuvostoliitosta länteen ja julkaistiin ensin Pariisissa, josta se levisi Suomeenkin. 

Mitä teki Tammi, Solženitsynin aiemman tuotannon kustantaja? Pelästyi uhkailuja ja kieltäytyi painamasta kirjailijan pääteosta. Suomen ulkoministerin liturgiaa: ”Kirja ei palvele Suomen ja Neuvostoliiton kansojen keskinäisen ystävyyden ja luottamuksen lujittamista.” Eikö YYA sitten ottanutkaan lujittuakseen, vaikka sitä vuodesta toiseen vakuutettiin? 1970-luvulla Suomessa elettiin pahinta pelon suomettumisen aikaa. Kaikessa oltiin ylivarovaisia, ettei ystävälliseksi uskoteltu, mutta arvaamattomaksi tiedetty naapuri vihastuisi. 

Muistan elävästi, miltä tuntui saada käsiinsä Tukholmassa painetut ja Esa Adrianin kääntämät tiiliskivet. Vaikka olin nuori, tajusin, että nyt olen ikään kuin historian pyörteessä. Lukukokemus oli järisyttävä, eikä vähiten siksi, että opin ihmisluonteesta paljon sellaista, minkä olemassa olosta en tiennyt. 

Vankileirien saaristo on oppikirja pahuudesta, mutta myös hyvyydestä, sillä jotkut  säilyttivät ihmisyytensä kaaoksen keskellä. Venäläisten kohtalo oli järkyttävä ja muistiin merkitsijän rohkeus ihailtavaa, olihan hän vaarantanut henkensä, jotta maailma saisi tietää, mikä oli kulissien takainen todellisuus. 

Miksi tuo trilogia kannattaa lukea uudelleen? Siksi, että emme unohtaisi, aivan kuten emme saa unohtaa holokaustiakaan. Kenties lukijani on havainnut, että Venäjän asenteet ovat koventuneet, epäluuloisuus lisääntynyt ja militarismi tullut näkyvämmäksi. Historialla on taipumus toistaa itseään, koska ihminen sallii sen tapahtua.

(Kolumni 2012)

Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo 1–3, 1974, 1976, 1978.
Sofi Oksasen Silberfeldt-kustantamo julkaisi uuden painoksen 2012.