Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut (2016)
Nimi
Marceline Loridan-Ivens jäi lähtemättömästi mieleeni nähtyäni
tv:stä elokuvan Ranskalainen
päiväkirja
(1962). Se koostuu satunnaisten kulkijoiden haastatteluista Pariisin
kaduilla. Yhtenä toimittajana oli Marceline, joka myös kertoi
omasta elämästään. Hento ja hauras, punatukkainen Marceline oli
silloin 34-vuotias.
Hän
oli selviytynyt Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä – kukaan ei
tietenkään päässyt kuolemanleireiltä hengissä ilman onnekasta
käännettä, ihmeellistä sattumaa, apua kriittisellä hetkellä ja
mielenlujuutta, jonka kannattelemana elämänliekki kyti. Henkisen
voiman yksi tae oli varma tietoisuus, että jos elää vielä sodan
päätyttyä, on velvollisuus todistaa koko maailmalle, mitä
saksalaiset tekivät miljoonille viattomille.
Ei ihmisiä, vaan junaan ahdettuja kappaleita
Elokuvan
teon aikaan oli kulunut vasta 17 vuotta siitä, kun leirit ja
jäljellä olleet vangit vapautettiin. Eräässä kohtauksessa
Marceline käveli vanhan kivirakennuksen holvikaaren alla ja itki
isäänsä. Auschwitzissa isä oli saanut ujutettua hänelle sipulin
ja tomaatin. Naisten parakissa Marceline antoi sähkömiehelle
kultarahan, jotta tämä veisi sen isälle. Kolikko oli varastettu
kaasukammioon vietyjen vaatekasasta, jota hän oli ollut
lajittelemassa.
Isän
katoaminen holokaustin syövereihin oli tyttärelle loppuelämän
tragedia. Gestapo ja Ranskan poliisi pidättivät heidät, ja
viimeinen etappi Ranskassa oli Pariisin lähellä sijaitseva Drancyn
kokoamiskeskus. Valtava kerrostalo on edelleen olemassa. Sieltä
lähti kohti Puolaa eläinvaunujunia täynnä ihmisiä, joista osa
tiesi olevansa tuhon oma, osa aavisti, mutta ei tiennyt mitään
varmaa. Siinä vaiheessa heitä ei enää pidetty ihmisinä, vaan he
olivat saksaksi stück, kappaleita.
Ei hautaa, ei kaddishia
Kirjan
nimi viittaa sanoihin, jotka isä lausuu heidän kyyhöttäessään
janoissaan ja nälissään vaunun lattialla: ”Sinä ehkä selviät,
koska olet nuori, minä en palaa koskaan.” Juna saapuu Auschwitzin
portista ja pysähtyy rampille.
Saksalainen tehokkuus vyöryy tajuntaan huutoina, väsyneiden matkalaisten hakkaamisena ja kiireisenä
lajitteluna: vanhat ja lapset kaasutettavien jonoon, nuoremmat ja
terveet niiden joukkoon, joilla on mahdollisuus elää ehkä
muutamia viikkoja. Marceline kuuluu leirin alimpaan kastiin
juutalaisuutensa vuoksi – vasemmassa käsivarressaan numerot 78750.
Marceline
Loridan-Ivensin kirja on kaunis ja runollinen, henkevä. Teksti pysyy
koossa hienosti, vaikka se on katkelmallista ajatusten virtaa.
Marceline käsittelee hämmästyttävän kevyellä otteella raskaita,
kammottavia asioita. Tarinointi on kuin tyttären muistelua isän
haudalla yhteisestä kokemuksesta ja millaista elämä on ollut sodan
jälkeen. Isällä ei ole hautaa eikä kaddishia, siunausta, ole voitu lukea.
Tapahtumista
on paljon aikaa. Natsien väkivalta Marcelinea kohtaan on etääntynyt
ja silinnyt niin, että siitä voi jo kertoa. Vain isän menetys on
edelleen yhtä tuskallista, kuin vuonna 1945, jolloin kävi selväksi,
että isä ei tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti