Toivo on parasta, mitä elämä voi antaa

Art Spiegelman: Maus (2003)
I Selviytyjän tarina
II Ja täällä vaikeudet alkoivat

Toivo on parasta, mitä elämä voi antaa

Kuvaukset, joissa ihminen selviytyy vaikeista olosuhteista laittamalla kaiken peliin, ovat kiehtovia. Niin tapahtuu todellisessa elämässä, mutta myös satujen draamankaaressa. Kertomukset ovat tapa oppia tuntemaan elämää ja ihmistä – käyttäytyminen on alue, joka on loputtoman kiinnostava, kuin löytöretki. Akateemikko Oiva Ketonen sanoi kauan sitten, että tiede ei tunne ihmisen psyykeä oikeastaan yhtään. Uskon sen.

Yksi tällainen tarina on tehty sarjakuvan muotoon. Päähenkilö on New Yorkissa asuva 1906 syntynyt Vladek Spiegelman, jonka elämästä kertoo hänen poikansa Art, sarjakuvapiirtäjä. Vladek ja hänen vaimonsa Anja ovat puolanjuutalaisia, ja he kuuluvat niihin harvoihin, jotka säilyivät hengissä holokaustista. Lähes kaikki heidän perheenjäsenensä murhattiin.

Pariskunta joutui piileskellessään tekemisiin niin pahojen kuin hyvienkin ihmisten kanssa. He kokivat satumaista onnea ja kauheita takaiskuja, mutta pääsivät eteenpäin kekseliäisyytensä avulla. Kun tulevaisuus näytti kaikkein mustimmalta, he löysivät aina pieniä toivonkipinöitä. Sodan jälkeen Spiegelmaneilla ei ollut enää kiinnekohtaa Euroopassa, niinpä he muuttivat Yhdysvaltoihin ja toteuttivat amerikkalaisen unelman ansaitsemalla suuren omaisuuden. 

Vakava aihe sarjakuvana

Art Spiegelmanin piirrosviiva on eloisaa, tyylilliset ideat yllättävät ja tarinan syvällinen inhimillisyys vetoaa. Sekin, mikä tuntuu mahdottomalta kuvata, on mahdollista; vaikka se, kun juutalainen haluaa naamioitua puolalaiseksi – silloin hänellä on sikanaamari. Ristiverinen Vladek ei näytä seemiläiseltä, sen sijaan Anjan, jolla on juutalaiset piirteet, on vaarallista liikkua päivällä ulkona. 

Paljon puhuva ratkaisu on ollut nähdä saksalaiset kissoina, puolalaiset sikoina, ranskalaiset sammakoina, ruotsalaiset poroina ja juutalaiset hiirinä. Ilkeän näköinen natsikissa pääkallokoppalakissaan on aika vaikuttava näky. Spiegelmanille on ehdotettu tarinan filmatisointia, mutta hän ei ole suostunut. 

Silmukka kiristyy

 
Etelä-Puolasta kotoisin ollut Vladek työskenteli ennen sotaa tekstiilimyyjänä ja tehtailijana. Hän avioitui Anjan kanssa ja heille syntyi poika Richieu. Saksalaiset hyökkäsivät Puolaan syyskuussa 1939, ja juutalaisten kohtalo oli sinetöity. Spiegelmanien omaisuus ryöstettiin ja heidät suljettiin ghettoon odottamaan lopullista ratkaisua. 

Koska he tiesivät, että ghettoon jääminen merkitsi tuhoa, he karkasivat arjalaiselle puolelle etsimään piilopaikkaa, jossa koko perhe voisi elää. Richieu-poika jäi odottamaan sukulaisnainen Toshan ja tämän kahden lapsen kanssa, mutta yhtäkkiä kaikki gheton asukkaat määrättiin kuljetettaviksi keskitysleirille. Tosha ei lähtenyt, sillä häntä kauhistutti ajatus, että lapset murhataan kaasukammiossa. Hänellä oli kaulaketjussa myrkkykapseli, jonka avulla hän tappoi lapset ja itsensä. 
  

Tatuoidut elämännumerot

Puola oli silloin ja on edelleen juutalaisvihamielinen maa. Silti toisinaan hyvyys pilkahti esiin. Eniten juutalaisia auttoi kuitenkin heidän eetoksensa, oma elämäntapansa. Juutalaista kulttuuria ovat sukurakkaus, toivo ja optimismi, selviytymistahto, joustavuus, neuvokkuus, älyn arvostus, epävarmuuden ja vainon kestäminen, tulevaisuuteen varautuminen säästäväisyydellä ja kielten opiskelulla. Kallein omaisuus on henkinen pääoma, eikä sitä voi takavarikoida. 

Artin kertomus vanhemmistaan on koskettavan surullinen, hyvin jännittävä ja hämmästyttävä eloonjäämistaistelu. Vladek oli poikkeuksellinen ihminen, jonka lannistumattomuus oli aivan käsittämätöntä Auschwitzin kaltaisessa paikassa. 

Vladek kertoi merkillisistä tapauksista, jotka vaikuttivat ratkaisevasti hänen kohtaloonsa. Alkuaikoina leirillä hän kerran istui nurkassa itkien nälissään ja kylmissään. Viereen tuli puolalainen katolinen pappi, joka kysyi itkun syytä. Pappi katsoi Vladekin tatuoitua käsivartta ja sanoi: ”Ensimmäiset numerot ovat 17, se on hepreaksi k´minyan tov, oikein hyvä enne. Koko numerosarja yhteenlaskettuna tekee 18 ja se on chai, elämännumero.” Sanat valoivat Vladekiin varmuuden, että hän pelastuu. 

Äiti ei kestänyt painajaismuistoja

Vladek oli lukenut englantia ennen sotaa, sillä hän haaveili Amerikkaan muutosta – pois juutalaisvihamielisestä Puolasta. Vähän ennen sodan loppua Vladek oli sairas ja heikko eikä olisi jaksanut sinnitellä enää kauan. Vankijoukossa oli ei-juutalainen ranskalainen, joka ei osannut kunnolla mitään vierasta kieltä. Hän ystävystyi Vladekin kanssa, koska tämä oli ainoa, jonka kanssa saattoi yrittää puhua edes englanniksi. Mies sai Ranskan Punaiselta ristiltä ruokapaketteja, joista hän antoi Vladekille syötävää. Vladek tiesi, että hänen pelastajansa oli Pariisista ja yritti etsiä tätä sodan jälkeen siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Artin ja Vladekin välit ovat etäiset. Molemmat asuvat New Yorkissa, silti he tapaavat harvoin. Art vietti lapsuutensa vaativan isän varjossa eikä isä koskaan kiittänyt eikä kannustanut poikaansa. Isä oli selviytynyt vuorenkorkuisista vaikeuksista, siksi poikaa ei saanut kohdella liian pehmeästi, vaan tämän piti osoittaa samanlaista vahvuutta ja olla isänsä veroinen. Äiti Anja ei voinut unohtaa julmaa ja traumaattista leiriaikaansa; saksalainen pahuus ei jättänyt häntä rauhaan, ja hän riisti hengen itseltään, kun Art oli 20-vuotias. 

Artin tallentaessa nauhuriin isänsä muistoja heidän välinsä lähentyivät. Kirjanteko kesti kahdeksan vuotta, jonka aikana he tapasivat säännöllisesti. Vladek oli varma, että hänen holokaustitarinansa sarjakuvan muodossa ei kiinnosta ketään, mutta oli kerrankin väärässä. Parillekymmenelle kielelle käännettyä kirjaa on myyty miljoonia ja sen tekijästä on tehty dokumenttielokuva.    

Sipuli ja varastettu kultaraha

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut (2016)

Nimi Marceline Loridan-Ivens jäi lähtemättömästi mieleeni nähtyäni tv:stä elokuvan Ranskalainen päiväkirja (1962). Se koostuu satunnaisten kulkijoiden haastatteluista Pariisin kaduilla. Yhtenä toimittajana oli Marceline, joka myös kertoi omasta elämästään. Hento ja hauras, punatukkainen Marceline oli silloin 34-vuotias.

Hän oli selviytynyt Auschwitz-Birkenaun keskitysleiriltä – kukaan ei tietenkään päässyt kuolemanleireiltä hengissä ilman onnekasta käännettä, ihmeellistä sattumaa, apua kriittisellä hetkellä ja mielenlujuutta, jonka kannattelemana elämänliekki kyti. Henkisen voiman yksi tae oli varma tietoisuus, että jos elää vielä sodan päätyttyä, on velvollisuus todistaa koko maailmalle, mitä saksalaiset tekivät miljoonille viattomille.

Ei ihmisiä, vaan junaan ahdettuja kappaleita

Elokuvan teon aikaan oli kulunut vasta 17 vuotta siitä, kun leirit ja jäljellä olleet vangit vapautettiin. Eräässä kohtauksessa Marceline käveli vanhan kivirakennuksen holvikaaren alla ja itki isäänsä. Auschwitzissa isä oli saanut ujutettua hänelle sipulin ja tomaatin. Naisten parakissa Marceline antoi sähkömiehelle kultarahan, jotta tämä veisi sen isälle. Kolikko oli varastettu kaasukammioon vietyjen vaatekasasta, jota hän oli ollut lajittelemassa.

Isän katoaminen holokaustin syövereihin oli tyttärelle loppuelämän tragedia. Gestapo ja Ranskan poliisi pidättivät heidät, ja viimeinen etappi Ranskassa oli Pariisin lähellä sijaitseva Drancyn kokoamiskeskus. Valtava kerrostalo on edelleen olemassa. Sieltä lähti kohti Puolaa eläinvaunujunia täynnä ihmisiä, joista osa tiesi olevansa tuhon oma, osa aavisti, mutta ei tiennyt mitään varmaa. Siinä vaiheessa heitä ei enää pidetty ihmisinä, vaan he olivat saksaksi stück, kappaleita.

Ei hautaa, ei kaddishia

Kirjan nimi viittaa sanoihin, jotka isä lausuu heidän kyyhöttäessään janoissaan ja nälissään vaunun lattialla: ”Sinä ehkä selviät, koska olet nuori, minä en palaa koskaan.” Juna saapuu Auschwitzin portista ja pysähtyy rampille. 

Saksalainen tehokkuus vyöryy tajuntaan huutoina, väsyneiden matkalaisten hakkaamisena ja kiireisenä lajitteluna: vanhat ja lapset kaasutettavien jonoon, nuoremmat ja terveet niiden joukkoon, joilla on mahdollisuus elää ehkä muutamia viikkoja. Marceline kuuluu leirin alimpaan kastiin juutalaisuutensa vuoksi – vasemmassa käsivarressaan numerot 78750.

Marceline Loridan-Ivensin kirja on kaunis ja runollinen, henkevä. Teksti pysyy koossa hienosti, vaikka se on katkelmallista ajatusten virtaa. Marceline käsittelee hämmästyttävän kevyellä otteella raskaita, kammottavia asioita. Tarinointi on kuin tyttären muistelua isän haudalla yhteisestä kokemuksesta ja millaista elämä on ollut sodan jälkeen. Isällä ei ole hautaa eikä kaddishia, siunausta, ole voitu lukea.

Tapahtumista on paljon aikaa. Natsien väkivalta Marcelinea kohtaan on etääntynyt ja silinnyt niin, että siitä voi jo kertoa. Vain isän menetys on edelleen yhtä tuskallista, kuin vuonna 1945, jolloin kävi selväksi, että isä ei tule.     

Tositarinan säikeet historian kudelmassa

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (2015) 

Kirjan monet yksityiskohdat eivät antaneet minulle rauhaa, niistä oli pakko ottaa enemmän selvää, tutkia netin tarjontaa. Arvostan suuresti sitä kertomisen taitoa ja näkemyksen syvyyttä, joiden avulla Edmund de Waal punoi juutalaisen sukunsa tarinan säikeet yhteen eurooppalaisen kulttuurihistorian kudelmaan.

Sain tietää tästä  kirjasta aivan sattumalta – kumma, että sille ei ollut annettu tilaa HS:n kirja-arvioissa! Kun kirja oli käsissäni, tiesin, että edessä on muutama päivä vangitsevan kertomuksen parissa. Luen paljon, ja olen pikemminkin etäisyyttä pitävä ja analysoiva lukija, mutta nyt oli toisin. Harvoin elän tekstissä niin intensiivisesti mukana kuin nyt: von Ephrussit viipyivät ajatuksissani illalla nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä. 

Von Ephrussien suku rikastui ukrainalaisen viljan kaupalla sekä pankkiiritoiminnalla 1800-luvun Odessassa, kunnes tuli aika lähteä Eurooppaan ja perustaa pankkeja Pariisiin ja Wieniin. Eurooppa oli silloin, ja on tänäänkin, antisemiittinen. Von Ephrussien ympärillä oli sosiaalinen tyhjiö. Vain raha toi pinnallista hyväksyntää, mutta syvällä kulttuuristen kerrosten alla halveksunta juutalaisia kohtaan oli voimakas. 

Käsitykset juutalaisista muodostettiin stereotypioiden kautta. De Waal: ”Muistan Zolan ahneen Saccardin ja hänen koko katua hallitsevan kartanonsa. Wienissä palatsien julkisivujen takana asustavista Zionstrassen juutalaisista puhutaan toiseen sävyyn. Täällä juutalaisten sanotaan siinä määrin sulautuneen joukkoon, että he onnistuvat huijaamaan wieniläiset ja häviävät näkyvistä.” 

Suvun menestystarina päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, jonka vuoksi suurin osa suvun valtavasta varallisuudesta katosi. Lopullisen tuhon toi 1938 Itävallan Anschluss ja natsien toimeenpanema juutalaisten omaisuuden ryöstö – se tehtiin järjestelmällisesti niin kuin vain saksalaiset osaavat. Von Ephrussit olivat aktiivisia kulttuurivaikuttajia Wienissä. He toimivat mesenaatteina lukuisille taiteilijoille, sellaisillekin, joiden töitä näemme museoissa: Renoir, Degas, Manet, Monet ja muut. Saksalaiset rosvosivat suvun taideteokset viimeistä etsausta myöten. 

Kirjan kanteen kuvattu jänis on yksi 264 japanilaisesta netsuke-veistoksesta. Netsuket ovat pieniä, nyrkkiin mahtuvia joko puusta tai luusta veistettyjä ihmis- ja eläinfiguureja ja aiheet voivat olla mistä tahansa. 1900-luvun alussa niiden keräily oli muotia. Suvun erään jäsenen häälahjaksi saaman kokoelman tie kulkee mukana läpi koko kirjan hyvin kiehtovana. Lopussa netsuket yllättävät niin merkillisesti, että sanonta ”tosi voi olla tarua ihmeellisempää” konkretisoituu käsin kosketeltavaksi.