Tutustuin
Antti Heikkilän ajatuksiin elokuussa 2003 kuunnellessani Seija
Wallius-Kokkosen Herraseurassa-radio-ohjelmaa.
Puheenaiheena oli vähähiilihydraattinen ruokavalio, josta oli
siihen aikaan vain vähän tietoa. Se kiinnosti ja lähdin siitä
paikasta Förillä joen yli kirjastoon. Muistelmateos Kapea
polku ilmestyi tänä vuonna.Sielua etsimässä
Laatokalla,
Valamon saaren luostarin pihalla on ikivanha kuusikuja, jota munkit
aikoinaan käyttivät matkalla aamu- ja iltavigiliaan. Polun sanotaan
olevan hyvin kapea siksi, että kulkija muistaisi, kuinka ahdas on
taivaanportti. Kuolema on osa elämää – on hyvä välillä
muistaa, että ihminen on kuolevainen.
Antti
Heikkilän lapsuuden tärkeä juttukaveri oli samassa talossa asunut
Muumien luoja Tove Jansson. Keskustelut taiteilijan ateljeessa
vakuuttivat pojan siitä, että sydäntään kannattaa kuunnella,
vaikka se ei helpoille poluille veisikään. Kirjan nimi on sydämestä
lähtöisin – elämä ei toden totta ole ollut tasaista tai tylsää
eikä vailla syvää tragiikkaa.
"Vuorisaarna
on kaunis vertauskuva siitä, kuinka meidän tulisi suojella sisäistä
maailmaamme ja tehdä itse valintamme olivatpa ne kuinka tuskallisia
tahansa. Jos haluaa tulla siksi, mitä on ja kohdata itsensä, se ei
tapahdu miellyttämällä muita ja kulkemalla muiden mukana. Muutos
vaatii kykyä sanoa ei", Heikkilä pohtii kirjansa alussa.
Setä
oli tosimies
Heikkilä
vietti lapsuutensa varakkaassa ullanlinnalaiskodissa tunnekylmien
vanhempien vaikutuspiirissä. Äiti oli vaarallinen narsisti ja
manipuloija, isä vetäytyi täysin eikä ollut kiinnostunut kolmen
lapsensa tekemisistä. Vastapainona olivat ihanat kesät turvallisine
aikuisineen Kangasalla suuressa maalaistalossa, isän synnyinkodissa.
Siellä oli setä, tosimies, joka kasvatti veljensä pojasta miehen.
Kaupungissa
Antti sai kasvaa vapaasti kadulla kavereiden kanssa, ja sehän sopi
hänelle. Niin kuin hänen syntymänumeronsa 13.4.1946 kertovat, hän
on vapautta rakastava, herkkävaistoinen ja mielikuvituksekas oman
tiensä kulkija, joka uskaltaa oikoa mutkia sanoissa ja teoissa, kun
tilanne niin vaatii.
Kollegat
selkäänpuukottajina
Tutustuin
Heikkilän ajatuksiin elokuussa 2003 kuunnellessani Seija
Wallius-Kokkosen Herraseurassa-radio-ohjelmaa.
Puheenaiheena oli vähähiilihydraattinen ruokavalio, josta oli
siihen aikaan vain vähän tietoa. Heikkilä oli kirjoittanut
vhh:sta jo pari kirjaa ja ne opiskeltuani meillä alkoi uusi vaihe
terveyden vaalimisessa. Viljat, sokerit ja margariinit pois, tilalle
terveellistä ja tuoretta. Se on hyvin yksinkertainen elämäntapa.
Pilkan,
vastustuksen, epäilyn, painostuksen ja syyttelyn määrä, mitä
Heikkilä on saanut kokea puhuessaan vhh:n puolesta, on järkyttävä.
Se ei ole kunniaksi Suomen professori- ja lääkärikunnalle. Kun
kirja Diabeteksen hoito ruokavaliolla ilmestyi,
Diabetes-liitto yritti nostaa syytettä muka hengenvaarallisista
neuvoista ja kehotti kirjakauppoja boikotoimaan teosta.
Heikkilä
esittelee kirjassaan, joka muuten palkittiin Ranskassa, samat
menettelyt, joita lääkärit käyttivät menestyksekkäästi vielä
1960-luvulla aikuistyypin diabeteksen hoidossa. Sitten heräsivät
lääketehtaat rahastamaan ja loppu onkin kansanterveyden tuhoamisen
voittokulkua. Itsenäisestä ajattelusta kertoo sekin, että Heikkilä
ei pitänyt Lääkäriliiton jäsenyyttä hyödyllisenä, vaan erosi
siitä.
Monen
alan tutkittua tietoa
Heikkilä
on ortopedi ja traumatologian erikoislääkäri. Hän kirjoittaa
maanläheiseen tyyliinsä paitsi ruoasta ja lisäravinteista myös
selkäkivusta, syövästä, kolesterolista, autoimmuunisairauksista,
Suomen lääketieteen rappiosta, ihmismielestä, käypähoidosta,
medikalisaatiosta, remissiosta ja epigenetiikasta. Kaikki pohjautuu
tutkittuun tietoon. Heikkilä ei säästä kärjekkäiltä
kommenteiltaan myöskään poliitikkoja, yhteiskunnan korruptiota,
hyvä veli -järjestelmää eikä lääke- ja ruokateollisuutta,
joita hän vertaa mafiaan.
