Tietoa pelosta ja pahuudesta

Kevään iloisin uutinen oli se, että Vankileirien saaristosta otetaan uusi painos. Sitä ei saa enää antikvariaateistakaan, ja jos joku kappale on saatavilla, se on yleensä tupakansavun pilaama, koirankorville luettu repale. Nuorempi ikäpolvi ei ehkä tiedä, kuinka tärkeä kirja se on.

Puhdistus-romaanillaan maailmanmaineeseen singahtanut Sofi Oksanen on perustanut kustantamon, joka on tämän kulttuuriteon takana. Virolaisäidin tyttärellä on siihen painavat henkilökohtaiset syyt, sillä hänelle sirppi ja vasara -tunnus ei eroa hakarististä. Kumpikin symboloi ihmisoikeusrikoksia. Arjalaisen rodun luominen epäonnistui eikä neuvostoihmisen, homo sovieticuksen, käynyt sen paremmin. 

Vankileirien saariston kirjoittaja on gulagin kauheudet raskaimman kautta kokenut, 1940-luvulla upseerina vangittu Aleksandr Isajevitš Solženitsyn (s. 1918). Prosessi oli vaativa, sillä valtaisa urakka piti tehdä salassa. Avuksi tuli virolainen vankilatuttava, jonka maalaistalosta tarjoutui työtila. Valmis teksti salakuljetettiin Neuvostoliitosta länteen ja julkaistiin ensin Pariisissa, josta se levisi Suomeenkin. 

Mitä teki Tammi, Solženitsynin aiemman tuotannon kustantaja? Pelästyi uhkailuja ja kieltäytyi painamasta kirjailijan pääteosta. Suomen ulkoministerin liturgiaa: ”Kirja ei palvele Suomen ja Neuvostoliiton kansojen keskinäisen ystävyyden ja luottamuksen lujittamista.” Eikö YYA sitten ottanutkaan lujittuakseen, vaikka sitä vuodesta toiseen vakuutettiin? 1970-luvulla Suomessa elettiin pahinta pelon suomettumisen aikaa. Kaikessa oltiin ylivarovaisia, ettei ystävälliseksi uskoteltu, mutta arvaamattomaksi tiedetty naapuri vihastuisi. 

Muistan elävästi, miltä tuntui saada käsiinsä Tukholmassa painetut ja Esa Adrianin kääntämät tiiliskivet. Vaikka olin nuori, tajusin, että nyt olen ikään kuin historian pyörteessä. Lukukokemus oli järisyttävä, eikä vähiten siksi, että opin ihmisluonteesta paljon sellaista, minkä olemassa olosta en tiennyt. 

Vankileirien saaristo on oppikirja pahuudesta, mutta myös hyvyydestä, sillä jotkut  säilyttivät ihmisyytensä kaaoksen keskellä. Venäläisten kohtalo oli järkyttävä ja muistiin merkitsijän rohkeus ihailtavaa, olihan hän vaarantanut henkensä, jotta maailma saisi tietää, mikä oli kulissien takainen todellisuus. 

Miksi tuo trilogia kannattaa lukea uudelleen? Siksi, että emme unohtaisi, aivan kuten emme saa unohtaa holokaustiakaan. Kenties lukijani on havainnut, että Venäjän asenteet ovat koventuneet, epäluuloisuus lisääntynyt ja militarismi tullut näkyvämmäksi. Historialla on taipumus toistaa itseään, koska ihminen sallii sen tapahtua.

(Kolumni 2012)

Aleksandr Solženitsyn: Vankileirien saaristo 1–3, 1974, 1976, 1978.
Sofi Oksasen Silberfeldt-kustantamo julkaisi uuden painoksen 2012.