Tositarinan säikeet historian kudelmassa

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät (2015) 

Kirjan monet yksityiskohdat eivät antaneet minulle rauhaa, niistä oli pakko ottaa enemmän selvää, tutkia netin tarjontaa. Arvostan suuresti sitä kertomisen taitoa ja näkemyksen syvyyttä, joiden avulla Edmund de Waal punoi juutalaisen sukunsa tarinan säikeet yhteen eurooppalaisen kulttuurihistorian kudelmaan.

Sain tietää tästä  kirjasta aivan sattumalta – kumma, että sille ei ollut annettu tilaa HS:n kirja-arvioissa! Kun kirja oli käsissäni, tiesin, että edessä on muutama päivä vangitsevan kertomuksen parissa. Luen paljon, ja olen pikemminkin etäisyyttä pitävä ja analysoiva lukija, mutta nyt oli toisin. Harvoin elän tekstissä niin intensiivisesti mukana kuin nyt: von Ephrussit viipyivät ajatuksissani illalla nukkumaan mennessä ja aamulla herätessä. 

Von Ephrussien suku rikastui ukrainalaisen viljan kaupalla sekä pankkiiritoiminnalla 1800-luvun Odessassa, kunnes tuli aika lähteä Eurooppaan ja perustaa pankkeja Pariisiin ja Wieniin. Eurooppa oli silloin, ja on tänäänkin, antisemiittinen. Von Ephrussien ympärillä oli sosiaalinen tyhjiö. Vain raha toi pinnallista hyväksyntää, mutta syvällä kulttuuristen kerrosten alla halveksunta juutalaisia kohtaan oli voimakas. 

Käsitykset juutalaisista muodostettiin stereotypioiden kautta. De Waal: ”Muistan Zolan ahneen Saccardin ja hänen koko katua hallitsevan kartanonsa. Wienissä palatsien julkisivujen takana asustavista Zionstrassen juutalaisista puhutaan toiseen sävyyn. Täällä juutalaisten sanotaan siinä määrin sulautuneen joukkoon, että he onnistuvat huijaamaan wieniläiset ja häviävät näkyvistä.” 

Suvun menestystarina päättyi ensimmäiseen maailmansotaan, jonka vuoksi suurin osa suvun valtavasta varallisuudesta katosi. Lopullisen tuhon toi 1938 Itävallan Anschluss ja natsien toimeenpanema juutalaisten omaisuuden ryöstö – se tehtiin järjestelmällisesti niin kuin vain saksalaiset osaavat. Von Ephrussit olivat aktiivisia kulttuurivaikuttajia Wienissä. He toimivat mesenaatteina lukuisille taiteilijoille, sellaisillekin, joiden töitä näemme museoissa: Renoir, Degas, Manet, Monet ja muut. Saksalaiset rosvosivat suvun taideteokset viimeistä etsausta myöten. 

Kirjan kanteen kuvattu jänis on yksi 264 japanilaisesta netsuke-veistoksesta. Netsuket ovat pieniä, nyrkkiin mahtuvia joko puusta tai luusta veistettyjä ihmis- ja eläinfiguureja ja aiheet voivat olla mistä tahansa. 1900-luvun alussa niiden keräily oli muotia. Suvun erään jäsenen häälahjaksi saaman kokoelman tie kulkee mukana läpi koko kirjan hyvin kiehtovana. Lopussa netsuket yllättävät niin merkillisesti, että sanonta ”tosi voi olla tarua ihmeellisempää” konkretisoituu käsin kosketeltavaksi. 

    

Muiden seura on ihanaa mutta se voi viedä voimat

Linus Jonkman: Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous (2015)

Kirja alkaa introvertin kauhukuvauksella. 
”Avajaisjuhlat olivat itsetehostuksen orgiat. Paikalla tungeksi nuoria trendileijonia raitaneuleissaan, paksusankaisissa rilleissään ja panamahatuissaan. Oli solariuminpunakkaa keski-ikäistä mediaväkeä, joka yritti käydä parikymmentä vuotta nuoremmasta. Poskisuudelmia jakavia, roseeviiniä lipittäviä uraohjuksia parveili kylki kyljessä. Kaikki oli niin hip ja cool, ettei paremmasta väliä. (..) Menestystä janoavat yrittäjät halusivat katsekontakteja ja käyntikortteja, tunnustettujen firmojen edustajat yrittivät kiinnittää huomioni. (..) Paidankaulukseni alkoi kuristaa. Tuntui, että tuhannet silmäparit arvioivat minua. Ihmisvilinässä ei ollut hengähdyspaikkaa.”

Introvertti tarkoittaa sisäänpäin suuntautunutta luonteenlaatua, ja sen vastakohta on ekstrovertti, ulospäin suuntautunut. Toiselle oma ajatusmaailma muodostaa suurimman osan elämäntapahtumista, toiselle taas konkreettinen toiminta todellisessa ympäristössä.  

Linus Jonkman, ruotsalainen kirjailija, kuvittaja ja perheenisä, sanoo olevansa ihminen, jonka olemisessa merkityksellisintä on pään sisäinen maailma. Se ei tarkoita sitä, että hän olisi täysin epäsosiaalinen, sulkeutunut ja kaiken ulkopuolella, sillä hän pitää seurasta, keskustelusta ja yhdessäolosta, mutta vain tietyissä rajoissa. Kanssakäyminen on uuvuttavaa, jos se jatkuu liian kauan, sen sijaan sopiva määrä on antoisaa ja välttämätöntä. 

Viime aikoina mediassa on alettu puhua myös introversiasta; kaavamainen ajattelu alkaa murtua. Kyse on protestista, koska ekstroversiaa pidetään jotenkin parempana ja tavoiteltavampana, mitä hiljaiset eivät enää hyväksy. Tällainen vertailu onkin hyödytöntä ja sortavaa, sillä molemmissa temperamenteissa on puolensa – kumpaakin tarvitaan. Monet lukevat itsensä puoliksi kumpaankin persoonallisuustyyppiin, siinä tapauksessa he ovat ambivertteja.

Jonkmanin tekstissä vuorottelevat teoria, mainiot yhteenvedot, raikkaat kyseenalaistukset ja elävät esimerkit hänen omista kokemuksistaan. Introvertit ovat usein lahjakkaita tutkijoita, koska uuden oppiminen on heille helppoa. ”Kuvitelmat, tarinat ja pohdinnat ovat turvallinen kotilieteni maailmassa, jossa ainainen itsensä korostaminen, ainainen verkostoituminen ja ryhmätyö ovat normeja ja jolloin ulkonäkö myy enemmän kuin sisältö”, Jonkman kiteyttää.

Ulospäin suuntautuneet ihmiset saavat kaiken huomion, koska heidän käytöstään pidetään oikeana ja suhtautuminen on myönteistä. Itsestäni on joskus tuntunut siltä, että kovaäänisimmät levittävät sosiaalista energiaansa niin, että he vievät huoneesta kaiken hapen ja melkein joutuu haukkomaan henkeään. Sellaisesta henkisesti kuluttavasta kokouksesta tai tapaamisesta toipuminen kestää kauan. 

Sosiaalisuuden käsite ymmärretään yleensä väärin. Luullaan, että koko ajan puhuva ja itseään korostava ihminen on sosiaalisesti taitava. Ei ole, hänellä on vain sosiaalisuuden tarve, mikä ei ole lahjakkuutta. Syrjään vetäytyvät ovat seurassa kuuntelijoina, siksi he ovat usein hyviä ihmistuntijoita ja osaavat ottaa muut huomioon. Tämä tuo mieleen Arthur Conan Doylen romaanihenkilön Sherlock Holmesin. Häntä on luonnehdittu tyypiksi, joka näkee sen, mitä muut vain katsovat, mutta hänhän onkin luonteeltaan tarkkailija.

Olisinpa uskaltanut elää

Bronnie Ware: Viisi viimeistä toivetta. Elä, älä kadu (2013)

Ihmismieli on sellainen, että nuorena pitää itseään kuolemattomana eikä suo ajatustakaan tuonpuoleiselle, ja aivan oikeinhan se onkin. Meidät on tarkoitettu elämään parhaan kykymme mukaan niissä olosuhteissa, joihin tällä kerralla saimme syntyä. Toisilla on kadehdittava taito elää juuri tässä hetkessä ilman huolta menneestä tai tulevasta. Meillä, jotka alamme olla niin sanotusti finaalissa tai haudan ja kuudenkympin välillä, kuten nuoret niin kauniisti sanovat, oma poismeno käy tietenkin silloin tällöin mielessä. 

Ikäluokkien vanhetessa on myös alettu keskustella hoitotestamentista, eutanasiasta, vanhuuden ihmissuhteista ja yksinäisyydestä. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä pohtia sitä, mitä australialainen saattohoitaja, Bronnie Ware, sanoo kirjassaan. Hän kyseli kuolevilta potilailtaan, millaisia tekoja ja tekemättä jättämisiä he katuivat eniten. Viisi asiaa nousi ylitse muiden. Ne olivat samalla heidän henkinen testamenttinsa meille, jotka tällä olemisen tasolla vielä jatkamme.

Olisipa minulla ollut rohkeutta elää niin kuin halusin, eikä muiden oletusten mukaan. Vastaajien ylivoimainen ykkönen oli toive, että heillä olisi ollut nuoresta lähtien voimaa elää omaa elämäänsä eikä sellaista, mitä muut heiltä odottivat. On valtavasti ihmisiä, jotka eivät viihdy ammatissaan, koska joku muu valitsi sen. Eihän se käy, että professorin poika opiskelee puusepäksi. Kulissien pystyssä pitäminen tekee elämästä raskaan ja turhauttavan. Mutta on niitäkin, jotka toteuttavat haaveensa ja rupeavat tekemään sitä, mistä ovat uneksineet. 

Olisinpa ilmaissut todelliset tunteeni. Potilaiden toiseksi yleisin toive oli se, että heillä olisi aikanaan ollut uskallusta osoittaa aidot tunteensa. Moni kieltää ne puhumalla muuta, kuin ajattelee tai salaamalla tuntonsa kokonaan. Usein syynä on pelko lähimmäisen loukkaamisesta, vaikka tämä olisi arvostanut nimenomaan rehellisyyttä kaikkein eniten. Niin kävi keuhkosyöpään sairastuneelle naiselle, joka kärsi tupakansavusta vuosikymmenet, koska aviomies tupakoi kotona. Loukkaamisen pelossa nainen ei ollut koskaan sanonut mitään.

Kunpa en olisi tehnyt koko ajan niin paljon töitä. Työriippuvaiset ajattelevat, että kun saavutan sen, minkä haluan, olen enemmän läheisteni kanssa. Vuodet kuluvat nopeasti eikä ”sitten kun” -aika tule koskaan, tai havahdutaan liian myöhään, kun välit puolisoon ja lapsiin ovat jo peruuttamattomasti etääntyneet. Varakas, hoitokodissa asuva mies, jonka lastenlapsetkin olivat unohtaneet, sanoi: ”Vaarana on, että odotamme koko ajan lisää arvostusta rahojemme tähden, emmekä huomaa, että se peittää tärkeimmät asiat: rakkaat ihmiset.”

Kunpa olisin hoitanut ystävyyssuhteitani paremmin. Niin kuin tiedämme, vaikeuksien tullen osa ystävistä häipyy luotamme, vain uskollisimmat jäävät. Heistä kannattaa pitää kiinni. Ihminen on usein niin tapoihinsa piintynyt, että vanhana on vaikeampi saada ystäviä, siksi nuorena solmitut ystävyydet ovat aarteita.

Olisinpa antanut itselleni luvan olla onnellinen. Ainainen syyllisyydentunne on tehokas pidäke onnellisuuden kokemiselle, ja se kuormittaa erityisesti naisia. Tyytymättömyys itseen ja ankara suhtautuminen omiin virheisiin sammuttaa ilon. Moni uskoo vilpittömästi, että onni riippuu siitä, mitä muut heistä ajattelevat. Koska on mahdotonta miellyttää kaikkia, kannattaisiko olla mieliksi vain itselleen ja tehdä niin, kuin tuntuu oikealta?

Lähtö ja vapaa vaellus

Päivi ja Santeri Kannisto: Vapaana elämisen taito (2014)

En tiedä, mistä mahtaa johtua, että olen aina ollut kiinnostunut kirjoista, jotka kertovat luopumisesta, selviytymisestä, lähtemisestä, asketismista, ponnistelusta, pelkistämisestä, keskittymisestä olennaiseen, vaeltamisesta yksin, omaehtoisuudesta, vapaasta tahdosta, henkisestä kasvusta ja muutoksesta, itsemääräämisoikeudesta, ilmaisun vapaudesta ja kaiken turhan karsimisesta. Se on luksuselämää ja todellisuutta vain kaikkein rohkeimmille, niille, jotka eivät ole alistuneet biovallan (Foucault) käskyläisiksi.

Mainituista teemoista on kirjoitettu valtavasti, koska kiinnostus on suurta. Jo se todistaa, että vapaa vaellus on harvojen ulottuvilla ja siksi kertomisen arvoista. Aiheessa on sellaista elämää suurempaa, joka johtaa etsimään vastausta kysymyksiin kuka olen, olenko käsittänyt mitään oikein. Lähtemisenkaipuu on universaalia, se ymmärretään kaikkialla maailmassa. Juuri tähän Daniel Defoen kirjoittaman Robinson Crusoen viehätys perustuu: 300 vuotta sitten julkaistu tarina elää edelleen yli kulttuurirajojen.

Päivi ja Santeri Kannisto rupesivat nomadeiksi nopean päätöksen tuloksena heti häidensä jälkeen. Sitä ennen he olivat ehtineet maistaa sitä elämää, jonka määrittävät muiden odotukset ja yhteiskunnan konventiot. Vapaus olla maaton ja ilman omaisuutta, vapaus olla myötäilemättä muiden näkemyksiä, vastata tekemisistään vain itselle, kieltäytyä noudattamasta kaikkea hallitsevan talouden vaatimuksia, vapaus olla olematta tilivelvollinen kenellekään – siinä teesit, joiden sisällä he alkoivat elää.

Kannistot ovat kiertäneet maapallon useita kertoja. He viettävät eri pituisia jaksoja yhdessä paikassa ja lähtevät sinne, minne kulloinkin mieli tekee. Kirjoittaminen on molempien tärkeä tehtävä. Vapaana elämisen taito vie lukijan tapaamaan toisia kiertolaisia, näkemään elämää muualla, kuuntelemaan puhetta maailmasta, globalisaatiosta ja perimmäisestä vapaudesta. Kirjan tyyli on maanläheinen ja selväjärkinen, koko ajan tekisi mieli kysellä lisää.

Voiko vapautensa eteen tehdä mitään, vaikka ei matkustaisikaan ympäri maailmaa koko omaisuus käsimatkatavaroissa? Päivi ja Santeri sanovat, että kyllä. Unohda vakuutukset ja eläkkeet, älä enää äänestä, katkaise uraputki, lopeta työnteko, kohtuullista kulutustasi, jätä verot maksamatta, elä vaihdanta- tai lahjataloudessa, dyykkaa roskiksia, paranna itsesi terveellisellä ruoalla, kunnioita luontoa, tutustu kiinnostaviin ihmisiin, keskustele, lue ja opiskele mitä ikinä tahdot, etsi yhteisö, jossa haluat toimia. Aloita vaikka sulkemalla facebook-sivusi, hävittämällä puhelin ja televisio. Liian rajua?

Hyvä tarina on aina paikallaan

Marcel Reich-Ranicki: Eurooppalainen (2001).

Marcel Reich-Ranicki (s. 1920) oli 20-vuotias berliiniläinen opiskelija, kun hänet karkotettiin Puolaan. Oli vuosi 1942. Poliisi tuli ovelle ja käski pakata tavarat, aikaa muutama minuutti. Kirjafriikki Marcel ei kiireessä ehtinyt valita muuta, kuin kaksi kirjaa, siinä kaikki. Natsi-Saksa toteutti rotulakejaan pakkosiirtämällä juutalaiset Puolan kaupunkeihin odottamaan lopullista ratkaisua. 

Reich-Ranickit joutuivat Varsovaan, jonne oli jo eristetty ghettoalue. Elämä korkeiden muurien sisään suljettuna on oma hämmästyttävä tarinansa, mutta se, että Marcel pääsi tarkkaan vartioidusta portista arjalaiselle puolelle, on ihme. Ystävät muurin ulkopuolella järjestivät turvapaikan, joka ei aluksi vaikuttanut kovin lupaavalta – juopon ja arvaamattoman pariskunnan omistama hökkeli laitakaupungilla. 

Marcel vietti päivät lattian alle kaivetussa kuopassa ja öisin hän kääri keittiössä savukkeita torimyyntiin. Välillä isäntäväki tuli huonolle tuulelle ja uhkasi ilmiantaa suojattinsa. Marcel oli huomannut, että kumpikin rakasti kansansatuja ja keksi, että hänen mieleensä tallentuneet sadat kiehtovat jutut odottivat kuulijoita. Tupakkakoneen ääressä hän kertoili oopperoiden, elokuvien ja romaanien juonia, antiikin taruja, maailmanhistorian tapahtumia, kaikkea mitä mieleen tuli, ja menestys oli taattu. Lukutaidoton aviopari sai viihdykettä ja juutalaispoika selviytyi holokaustista. 

Marcelin sota-ajan vaiheissa on arkkityyppisiä aineksia, siksi se on kuin satu. Ihmiselle on tärkeää voida eläytyä ja samastua johonkin, joka voisi olla kuka tahansa, mutta joka yltää tavallisuuden yläpuolelle. Vallalla ollut pahuus oli vähällä hukuttaa viattoman nuoren miehen, kunnes hän viime tingassa kohtasi odottamattoman hyvän ja pääsi lopulta vaikeuksien kautta voittoon. Hänen sisaruksensa ja vanhempansa ahdettiin karjavaunuun, joka vei heidät parin tunnin matkan päähän Treblinkan tuhoamisleirille. Edes valokuvia heistä ei jäänyt, vain muistot.

Myöhemmin Marcelista tuli Saksan arvostetuin kirjallisuuskriitikko, kuinkas muutenkaan. Ennen sotaa hän opiskeli kirjallisuutta ja arvosti yli kaiken saksalaista kulttuuria, sen kirjailijoita, filosofeja, säveltäjiä. Traagista oli, että saksalaisen klassismin ihailijan juutalaisuus oli niin halveksittavaa, että häneltä riistettiin ihmisarvo. Vietettyään sodan jälkeen joitakin vuosia Puolassa hän palasi Saksaan ja loi hienon uran kirjamaailmassa. Hän on sanonut olevansa puoliksi saksalainen, puoliksi puolalainen ja kokonaan juutalainen, jonka todellinen kotimaa on kirjallisuus.    

Kohtaus Hakaniemen rannassa

Hannu Mäkelä: Muistan. Lapsuus (2011).

Pari vuotta sitten THL julkaisi Jokelan ja Kauhajoen koulusurmia käsittelevän loppuraporttinsa. Siinä on vedetty yhteen kahden tutkimuksen tulokset tapahtumissa läsnä olleiden oppilaiden selviytymisestä ja heidän saamastaan tuesta. Raportin mukaan he tarvitsevat psykiatrista hoitoa monta vuotta. 

Jokelan ja Kauhajoen tragedioiden jälkeen kouluissa on tapahtunut useita yhteen ihmiseen kohdistuneita väkivallantekoja ja suoria tappouhkauksiakin. Yhteinen taustavaikuttaja kaikissa on se, että tekijät ovat olleet vuosia kiusattuina, syrjittyinä, ryhmän ulkopuolelle sysättyinä ja kaltoin kohdeltuina ilman, että kukaan olisi välittänyt. Se on hälyttävää. 

Tilanteen annetaan ajautua umpikujaan, ja vasta sitten, kun koulun portilla lepattaa kynttilämeri, aletaan puhua yhteisöllisyydestä, varhaisesta puuttumisesta ja ties mistä kauniista. Samaan aikaan pinnan alla on kehkeytymässä uusia purkauksia. Kukaan ei huomaa, ei kysy eikä kuuntele, koska ”meidän koulussamme ei kiusata”. Epätoivoon ajetut tappajat, Pekka-Eric ja Matti – rauha teidän muistollenne. Elämillänne olisi pitänyt olla muukin tarkoitus, kuin tulla varoittaviksi esimerkeiksi.

Kaikki tuo tuli mieleeni, kun luin loistavan tarinan lapsuudesta. Se, mitä kirjailija Hannu Mäkelä kertoo, voi rohkaista kenet tahansa, joka on tällä hetkellä kiusattuna koulussa tai työpaikalla, irtiottoon ja suureen muutokseen. 

Kiusaaja saa toimia rauhassa, jos niin halutaan

Hannu oli pikkupoika 1950-luvun Helsingin Kalliossa. Silloin asunnot olivat ahtaita ja perheissä paljon lapsia, niinpä heidät hätistettiin päiväksi ulos leikkimään eikä ennen iltaa ollut kotiin menemistä. Hannulle, kuten lapsille aina, kaverit olivat tärkeintä maailmassa eikä mikään voittanut tunnetta siitä, että oli toisten hyväksymä. Hannu oli joukon pienin ja heikoin, mutta sen korvasi hänen älynsä ja sanavalmiutensa. 

Korttelin poikien pomo oli häikäilemätön ja turhautunut lurjus, jolla oli tapana muksia Hannua niin, että tämä oli alati mustelmilla. Muut pitivät sitä luonnollisena, kukaan ei noussut vastaan, se nyt vaan oli niin. Siihenhän perustuu kiusaajan valta. Hannu roikkui kuitenkin mukana, koska hauskaa tekemistä riitti. 

Kerran pojat olivat Hakaniemen rannassa tutkimassa kevätjäiden kestävyyttä. Johtaja oli taas huonolla tuulella ja lähestyi Hannua keppi kädessään. Hannun mieleen iski äkkiä aivan uusi mahdollisuus: ”Tämä on väärin, ei enää hakkaamista!” Iso poika kävi häneen kiinni itsevarmasti virnuillen ja Hannun aivoissa takoi: ”Lyön takaisin!” Silmissä ryöppysi punaista ja mustaa, kun hän syöksyi uhkaajan kimppuun sellaisella vimmalla, että se yllätti kaikki. 

Hannu, heiveröisin kaikista, rusikoi hyökkääjää ja tuuppasi hänet lopuksi kumoon rannan jääsohjoon. Mitä teki ennen niin itseään täynnä ollut kiusaaja? Hän oli mitä oli: raukkamainen pelkuri. Typerästi vollottaen hän lähti vaatteet vettä valuen nilkuttamaan kotiin. Siitä lähtien Hannu sai olla rauhassa.

Miehille, jotka eivät ikinä lue

Olen aika kranttu kaunokirjallisuuden suhteen, etenkin kotimaisen, siksi enin osa painotuotteista, joita kanniskelen kirjastosta kotiin, on tietopuolista. Se laji onkin mahtava aarteisto; melkein mitä tahansa kuviteltavissa olevaaa aihetta on joku tutkinut. Joskus minulta kysytään, että miten sait tuonkin uutuuden nyt jo. Silloin on pakko kehua Satakirjastojen varausjärjestelmää – se on fiksu ja nopea. 

Vuoden vaihduttua ajattelin edellisvuodelta parhaiten mieleen jääneitä ilmiöitä. Lähes päivittäin palaan erääseen lukemaani merkkiteokseen, joka ihme kyllä on romaani, vieläpä kotimainen, ja josta toivoin Finlandia-palkintoehdokasta. 

Kyseessä on Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset (2014). Oikeastaan se on fiktiota vain osittain, koska se on vahvasti myös tietokirja. ”Taiteen tavoite: tuntea olonsa kotoisaksi maailmassa, ilahtua maailmasta. Taide auttaa poloista ihmisriepua integroitumaan todellisuuteen.” 

Juoni menee näin: Aimo ja Köpi soutavat Kustavista Hailuotoon pysähdellen välillä hyppäämään hyppytelineiltä – ei muuta. Aironvedoilla, jotka enimmäkseen sinnitellään vastatuuleen, taittuu 700 kilometriä. Kaverukset ovat teräväpäisiä maratonpuhujia, suomen kielen vaalijoita, eivätkä aiheet lopu kesken. 

Muistilappuja kaivetaan hatusta tai saappaasta ja assosiaatiot virtailevat kurittomasti. Puhutaan kirjoista, muistetaan unohdettujakin kirjailijoita ja juttua piisaa musiikista, tähtitieteestä, sodista, viinasta, merenkulusta, rannikon elämästä ja ihmisten toilailusta. 

Juha Hurme on monitoimija, joka tekee kaiken ehdoitta persoonansa voimalla, mitään lainattua ei ole. Hän on teatteriohjaaja, kirjoittaja, urheilija, puhuja ja tietysti lukija, jolla on päässään tuhansien kirjojen elämysvarasto. Sen hän syöksee lukijan tajuntaan hengästyttävänä sanallisena sarjatulena, tiedollisena ja kulttuurisena ilotulituksena. 

Jos haluat tietää oleellisen menneestä ja nykyajasta, taiteesta ja ihmisenä olemisesta, lue tuo kirja. Suosittelen sitä erityisesti miehille, jotka eivät koskaan lue kirjoja. 

(Kolumni 2015)